Olen miettinyt mitä mulle seuraa siitä, että olen ollut käytännössä koko nuoruuteni, ja aika ison osan lapsuuttanikin kai, melko ahdistunut. Olen nyt sen ikäinen, että mun aivojen pitäis olla ”valmiit”. Tietyt useimmiten käytetyt hermoradat on siis vahvistuneet ja vähemmän käytetyt heikentyneet ja niin edelleen, jos olen oikein ymmärtänyt. Velvollisuudet aiheuttaa mulle ahdistusta, oli ne sitten sellaisia, jotka oikeesti vaikuttaa mun ja toisten ihmisten elämään, tai ”mukavelvollisuuksia”, kuten siisti koti. Toki kaikki jossain määrin stressaa asioita ja miettii niitä, eihän kukaan muuten edes sais mitään tehtyä, mutta mulla stressi on ahdistuksen tasoista ja estää mua tekemästä niitä asioita, joista sen on tarkoitus muistuttaa. Pystynkö mä enää muuttamaan tätä? Kuinka paljon helpompaa tän muuttaminen ois, jos mä oisin alkanu ahdistua asioista noin paljon vasta muutamaa vuotta myöhemmin? (Mä muistan ensimmäisen kerran itkeneeni läksyjen takia 12-vuotiaana. Tehtävä tuntui musta aivan liian vaikealta, ja silti mä tunsin ihan mieletöntä painetta tehdä se. Mua ahdisti, ihan varmasti.)

Ja entäs sitten mun keinot käsitellä ahdistusta ja päästä siitä? Voinko mä enää edes oppia mitään parempia keinoja, jos olen tähän asti selviytynyt huonommilla? Voiko ne paremmat edes toimia, kun mun aivot ei ole oppineet niitä? Ainakaan liikunta ei lievitä stressiä niin kuin ihmiset väittää. Tai toki sen liikuntasuorituksen aikana, ja vähän sen jälkeen, olen vähemmän stressaantunut, koska energia ei yksinkertaisesti riitä. Mutta muuten en ole huomannut erityistä helpotusta, ja tänä keväänä olen liikkunut omasta mielestäni aika paljon. Kuitenkin mä oon tottunut saamaan mielihyvähormonit huonommista lähteistä: viiltely, tupakointi, syöminen, ja niin edelleen. Mikään ei toimi yhtä hyvin. Voiko koskaan toimiakaan?

Mä en juuri käytä noita keinoja nykyisin, paitsi tuota syömistä. Lähinnä siksi, että en halua jäädä kiinni. Jos asuisin yksin eikä vanhempiin tarttis olla yhteydessä, varmasti viiltelisin paljon enemmän. Tänä keväänä olen tehnyt yhden säälittävän pienen naarmun, uskoisin että mulla ois enemmän, jos ei olis ihmisiä, jotka vois nähdä. Ruokaa ja sen rajoittamista oon kyllä käyttäny, sen pitäis olla ihan selvä jos tätä blogia on lukenut. Liikuntaakin tossa mielessä. Voiko mikään lempeämpi tapaa toimia yhtä hyvin, kun on kerran käyttänyt näitä? Ei laiturin reunalta veteen hyppääminen enää tunnu niin erikoiselta, jos on kerran hypännyt useammasta metristä.

Oonko mä koko loppuikäni helposti ahdistuva? Loppuuko paniikkikohtaukset ikinä? Pääsenkö mä koskaan eroon halusta viillellä, laihduttaa, oksentaa ja polttaa tupakkaa? Oisko mulla helpompaa, jos ahdistus ei ois kulkenu mukana niin pitkään? Osaanko mä edes päästää siitä irti, vai onko se liian kiinteä osa mua?

Mikä mun elämässä olis erilaista, jos sen ajan, ku mun aivot on kehittyneet, en olis tuntenu niin paljon yksinäisyyttä, huonommuutta, suorituspakkoa, riittämättömyyttä, ahdistusta, masennusta ja kaikkea muuta paskaa?

Vielä ennen nukkumaanmenoa pikaiset yleiskuulumiset. Kuten viimeksi kerroin mun ”virallinen” kaloritavoite on parituhatta. Tällä viikolla se on mennyt kerran yli. Ei ollu mun valinta, enkä tarkkaan tiedä ees kuinka paljon meni yli, ku käytiin ravintolassa. Muuten oon syöny alle pari tonnia, siinä 1400-1700 välissä pyöriny. Huomiseksi oon suunnitellu ruokani, tällä hetkellä kalorimäärä ois 1000, vaikka siihen tulee ehkä lisää jonkin verran. Haluisin kyllä pysyä tollasessa oikeesti pienessä määrässä, just nyt tuntuu että kunnollinen kalorimäärä vaan lihottais.

Huomenna aion mennä aamusta näyttämään opiskelujuttuani sille tyypille, joka sen tarkistaa. Tuntuu että en oo saanu siihen tehtyä juuri mitään, enkä varsinkaan lähellekään oikein, ja pelkään mitä se sanoo. Yritän vaan aatella, että mitä nopeemmin saan ton hoidettua, sitä nopeemmin pääsen velvollisuuksistani eroon. Sit voin vaan viettää kesää ja käyttää vapaa-ajan niin kuin haluan. Silti, ahdistaa, stressaa, jännittää, pelottaa.

On ollut viime päivinä sellainen olo, että voisi kirjoittaa, mutten ole ehtinyt. Nyt kun ehdin (siis nukkumassa mun pitäis kyllä olla), en muista enää mitä halusin kirjoittaa. Pitäisi kirjoittaa ylös kun tulee mieleen joku juttu. Viimeksi olen näemmä kirjoittanut viikko sitten, joten jos käyn viikon läpi ja katsotaan muistanko mitä kirjoittamista oli.’

Maanantaina olin duunissa ja tein vielä kirjastossa sen jälkeen hommia. Viikonlopun syömisen jäljiltä päätin pitää kalorit siedettävällä tasolla, ja kyllä ne jäikin siihen, muttei fiksuista ruuista. Söin kirjastossa pakastemunkkeja, niissä ei ollu ihan mielettömästi kaloreita herkuksi – ei ne tosin ihan mielettömän hyviäkään ollu. En syöny koko rasiaa, koska niiden maku alkoi kyllästyttää. Maanantain 1500 kalorista 500 tuli noista munkeista. Tiistaina söin normaalimäärän ruokaa, parituhatta kaloria. Oli kai ihan jees päivä, ei ihmeellisiä muistikuvia siitä.

Keskiviikkona kävin juoksemassa, kaivelin opiskelupapereita kellarista ja pikaisesti selasin niitä. En jaksanut sen enempää niitä pohtia, jotenkin pelkkä papereiden kaivaminen esiin oli tarpeeksi stressaavaa ja henkisesti työlästä. Tuntuu tyhmältä, etten saa tehtyä kunnolla töitä kerralla. Ahdistaa, mun vatsaa alkoi vihloa heti kun ajattelin etten saa opiskeltua paljoa yhtenä päivänä.

Mä oon ollu muutenkin normaalia ahdistuneempi viimeaikoina, ehkä se johtuu siitä ettei enää ois paljoa juttuja tehtävänä ennen ku voin aloittaa kesän ja olla hetken ilman velvollisuuksia. Sen edellisen paniikkikohtauksen alun jälkeen mulle on käyny pari kertaa samoin – rintaa vihloo, hengitys tuntuu vaikeemmalta, ja meinaa iskeä joku kuolemanpelon tapainen, koska pelkään että mulla on sydänkohtaus tai jotain vastaavaa.

Edellisen tollasen syystä en edes saanut kiinni, en tiedä mistä se tuli, mun rintaa vaan alko vihloa. Olin töissä silloin, joten en voinu päästää sitä pahenemaan, enkä mä muuallakaan haluis. Yritin vaan keskittyä hengittämään ja kuuntelemaan ääniä ympäristöstä – se vie mun keskittymisen muualle ja tavallaan unohdan ajatella miltä mun kropassa tuntuu.

Pelkään kuitenkin että joku päivä tollanen ”ei mistään” tuleva paniikkikohtaus pääsee oikeesti iskemään täydellä voimalla, ja mä tunnen jo nyt että jos niin käy, niin se on pahin paniikkikohtaus, minkä olen saanut. Mä pelkään että saan ne pahimmat oireet, että oikeesti luulen kuolevani tai tulevani hulluksi. Mä oon tuntenu noiden ajatusten yrittävän tulla pintaan, ja mä pelkään että joskus niin käy. Jos tollaset tunteet pääsee ylimmäksi, en pysty piilottamaan paniikkikohtausta muilta, mun toimintakyky oikeesti katoais. Töissä en pystyis tekemään töitäni, kotona en opiskelemaan tai tekemään mitään muutakaan.

Olen kuitenkin saanut pidettyä ahdistuksen jotenkin kurissa. Torstaina onnistuin tekemään opiskelujuttuja. Viikonloppuna söin joka päivä ihan liikaa. Perjantaina olin liian väsynyt tehdäkseni ruokaa, ja ennen kuin ehdin järkeillä asiaa, oltiin jo tilattu pitsaa. Mua ahdisti, tiesin jo silloin perjataina, että tänä viikonloppuna tulisin syömään pakosta paljon, useampi sukulaisvierailu oli tiedossa. Ahdisti ja itketti se, että mä käytän tollasia tekosyynä syödä, ja että söisin niin paljon, paino nousee, mä oon huono ihminen, mun pitäis pystyä parempaa.

Jos mä syön paljon, mua yhtä aikaa ahdistaa ja musta tuntuu hyvälle. Pelkään lihovani, mutta on ihanaa olla laskematta kaloreita ja syödä. On kummallista tuntea yhtä aikaa hyvää oloa ja epäonnistumista. Kun vaan jotenkin voisi ottaa pois ne kalorit ja saada sen hyvä olon, minkä syömisestä saa. Oksentaminenhan on looginen ratkaisu, eikö? Perjantaina mulla oli jo hammasharja kurkussa, mutta en kuitenkaan oksentanut, koska mieskin oli kotona enkä halunnu jäädä kiinni. Mä oon viimeaikoina ollu niin montaa kertaa lähellä oksentamista, että jos mä oisin yksin kotona, ja söisin liikaa, varmaan oksentaisin.

Tänään en laskenu kaloreita, enkä eilisiltana. Huomenna aloitan kyllä taas, haluan päästä tän viikonlopun jälkeen taas kunnolliseen syömiseen. Tai siis, en oikeesti, en kunnolliseen kunnolliseen. Viime viikolla päätin, että söisin parituhatta kaloria päivässä. Alun perin aattelin 2100 kaloria, mutta vaikka se on laskennallisesti se, mitä mä käytän päivässä, se ei tuntunu hyvältä. Nyt ei tunnu se kakstuhattakaan. Alle 1400 ois ehkä sellanen, mikä nyt tuntuis siedettävältä.

Mä oon pyörtäny kaiken järkevän, mitä oon päättäny. Alkuvuodesta olin sitä mieltä, etten oksenna (no, enhän mä ole, ainakaan vielä), en kehitä ”turvaruokia” (ne tuli heti kyllä mukaan), en hanki vaakaa (tänä viikonloppuna tuli sellanenkin ostettua), en syö liian vähän ettei mulle tule halua ahmia (hah, mähän sahaan alle 1500 ja yli 3000 kalorin päivien välillä), en hanki syömishäiriötä. Nii. Ei tää nyt ihan mee niin ku pitäis.

Ahmimiskohtaus tai mikä lie takana. Ei sillai mikään mielettömän iso, tai siis kun tiedän että ihmiset, ja minäkin, pystyy syömään enemmänkin kerralla. Enkä mä tiedä onko mun syöminen hallitsematonta vai ei, ja sitä sen kai pitäis olla. Mistä sen tietää? Siitä että syö ihan kummallisia asioita? (Niin kuin kuivakakkua voilla.) Että samaan aikaan ruokaa hakiessaan tuntuu hyvältä ja kamalalta? Että ahdistuu, kun ei pääse syömään valtavaa ruokamäärää?

En tiedä, söin kuitenkin turhaan, olin syönyt tänään jo 1800 kaloria, osa herkkuja, osa normiruokaa. Ihan perushyvä päivä siis, en kieltänyt itseltäni hyviä juttuja, ja söin muuten terveellisesti ja tarpeeksi. Mitään fysiologista tarvetta ahmia ei siis voinut olla. Stressi vaan, ja ahdistus.

Aloitin joskus puoli kymmenen jälkeen, söin kolme paahtoleipää juustolla, mikrotettuna. Tykkäsin syödä ranskanleipää noin pienenä, se oli hyvää. Lasi maitoa leipien kanssa. Nämä oli yhteensä n. 450 kaloria. Tässä välissä oli joku tunnin tauko, jonka aikana kyllä halusin syödä lisää, mutta mies oli vielä hereillä ja en viitsinyt. Kun mies meni nukkumaan, hain pakkasesta kolme viipaletta kuivakakkua, lämmitin mikrossa, voitelin ja söin. Ehkä 400 kaloria, en tiedä siitä kakusta.. Saattoi olla enemmänkin. Lisäksi vielä iso kulho muroja maidolla, 300 kaloria, ja kaksi riviä suklaata, 270 kaloria. Yhteensä 1400 paikkeilla. Kuulostaa paljolta kaloreissa, mutta ruoka noin lueteltuna ei ole kovin paljoa. Jos kaapissa ois vielä jotain muuta hiilarirasvaherkkua, söisin, muttei ole. On vain noita samoja, ja niistä en saa enää mitään, maistoin jo kerran.

Ehkä tää ei oo mitään oikeeta. Ehkä mä vaan haluan huomiota. Ehkä mä oon vaan ahne.

En tiedä huomisesta. Pitäis vaan jatkaa niin ku mitään ei ois käyny. Mutta mitä jos mä teen näin uudestaan, ja aina oon muuten niin kuin ei mitään? Jos syön kuutena päivänä viikosta normimäärän safkaa, ja yhtenä yli, lihon ainakin jossain vaiheessa. Mä haluisin jotenkin varmistaa, ettei noin käy. Oksentaa en uskalla, koska jos joku muu on paikalla, voin jäädä kiinni, ja jos olen yksin ja siitä aiheutuu jotain vakavaa, ei ole ketään auttamassa. En voi lähteä tähän aikaan lenkille. Huomenna saisin syödä alle 400 kaloria, jos vähentäisin mun tavoitteesta tän päivän ylimääräiset. Huomenna tuskin ehdin liikkua.

Ahdistaa kun syön liikaa, ja ahdistaa jos tuntuu että mun pitää pysyä kontrollissa ja olla ahmimatta. Mitä tää on? Tai tiedänhän mä, tää on yritys kestää ahdistusta. Yritys sietää stressitasoa, joka on mulle liikaa. Silti, tuntuu niin järjettömältä. Tuntuu typerältä. Mä en täytä oikein minkään psyykkisen sairauden kriteerejä. Ei sillä pitäisi olla väliä, vaan sillä kuinka paljon mä kärsin ja kuinka paljon erilaiset oireilut haittaa elämää. Silti, mä haluisin kuulua johonkin. Nyt mulla lukee vaan ”määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö”. Mä en keskity mihinkään oireiluun: mulla on joskus lieviä pakko-oireita, joskus häiriintynyttä syömistä, joskus viiltelen, joskus saan paniikkikohtauksia, joskus juon viinaa (tosi, tosi harvoin ahdistukseen)… Kaikkea joskus.

Miksi sen diagnoosin pitäisi edes olla tärkeä? Mitä väliä sillä on, varsinkin kun en ole enää saamassa mitään uusia tukia terapiaan tai muuta? Mun terapia on loppumassa, eikö mun pitäis ennemmin toivoa ettei mitään diagnoosia olis? Eikö mun pitäis aktiivisesti yrittää parantua, eikä vaan jatkuvasti valittaa ettei mulle ole sopivaa laatikkoa? Mä en vaan tiedä miten. Mä en osaa luopua perfektionismista. Mä en osaa olla pelkäämättä. Mä voisin lopettaa itsetuhoisen oireilun, viiltely, syömisjutut ja muun vastaavan, mutta mun olo ois pahempi niin, ei ois mitään mihin purkaa kaikki. Jotenkin mun stressinsietokyvyn pitäis nousta, tai stressaantumisherkkyyden laskea. Ehkä jälkimmäinen on se, mikä on pielessä. Ylireagoin.

Miksi mä stressaannun niin helposti? Miksi pienetkin asiat nostaa ahdistuksen mielettömän korkealle? Miksi pienikin virhe on sietämätön? Miksi tämä on taas muuttunut näin valtavaksi asiaksi? Miksi hyvä vaihe ei voi jäädä päälle? Onko mun elämä aina tällaista? Siirränkö mä tän mun lapsille, jos niitä joskus saan? En halua silloin tarkistaa laukkuani kymmentä kertaa ennen lähtöä ja kiertää asuntoa viidettä kertaa ihan vaan tarkistaakseni hellan. En halua että lapseni luulevat, että omaa kroppaa kuuluu inhota. En halua joutua valehtelemaan lapsilleni haavoista käsissäni tai jaloissani.

Halusin vaan ettei mua aina ahdistais, että voisin heittäytyä ja olla onnellinen. Haluisin ettei musta aina tuntuis vähän varautuneelle. Haluisin olla terve. 

(Ja joo, olihan tää aika heti perään edellisestä, mutta tartti vaan kirjottaa.)

Viimeiset kolme päivää mun on tehny mieli vaan ahmia ruokaa. Jäljellä oleva koulujuttu ja nettikurssin deadline stressaa, ja mä tiedän etten voi olla yhtä ahdistunut (kivuliaan) täydellä vatsalla. Lisäksi syödessä mulla on hyvä olo. En ole ainakaan vielä sortunut, ja mieskin on kotona. En halua sen ihmettelevän yhtäkkistä ruokamäärän lisäämistä, vaikkei se varmaan ihmetteliskään.

Tänään mietin ahdistustani, ja sitä mikä lisää sitä. Mieleen tuli kaikki ikävät asiat, joita ihmisille tapahtuu – lähinnä viimeaikaiset uutiset, nuorten ihmisten kuoleminen random rattijuopon tai puukottojan takia. Maailmassa on niin paljon kaikkea, mikä ei ole mun vallassa, mihin en voi varautua. Mä pelkään muita ihmisiä, varsinkin mua isompia miehiä, kaikissa on jotain uhkaavaa. Mun ei pitäis lukea uutisia ollenkaan, koska ne saa mut pelkäämään kaikkea, tarkkailemaan kaikkea ja olemaan kokoajan varuillani. Se on raskasta, ja tällä hetkellä mä ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka ei uskalla lähteä kotoaan.

Miettiessäni noi, mun rintaa alkoi vihloa, kädet hikos, suu kuivui, ja alkoi huimata. Paniikkikohtaushan se oli, tai siis ainakin sellaisen alku. Ensin piston tunne rinnassa pahensi tilannetta, koska ensimmäinen ajatus mulla on aina, että onko mun sydämessä joku vialla. Sitten sain järkeiltyä, että ahdistavien asioiden miettiminen on laukaissut paniikkikohtauksen. Koska olin just ajatellu ruokaa ja ahmimista, ja sitä miten käytän syömistä helpottamaan, päätin syödä rivin suklaata, ja keskittyä siihen hyvään oloon, jonka siitä saan. Se auttoi vähän, ja pystyin ajattelemaan sen verran, että aloin keskittää ajatuksiani ympärillä kuuluviin ääniin oman kroppani tuntemusten sijaan. Sain kohtauksen poistumaan ennen kuin se kasvoi liikaa, enkä edes syönyt kuin sen yhden rivin suklaata. Olen ihan tyytyväinen tuohon.

Kuitenkin, mun edelleen tekee mieli ahmia. Mua edelleen ahdistaa vähän, tunnen olevani stressaantunut. Mä olen kodin ulkopuolella koko ajan varuillani, ja kotonakin joskus. Mä ajattelen ruokaa tai liikkumista koko ajan. Mä oon ärtyisä. Mä yritän kontrolloida kaikkea. Mä en tykkää itsestäni tällaisena, mutta kaikki asiat joko stressaa tai pelottaa mua, ja se ei tee ihmiselle hyvää. Mun pelot on järjettömiä, mun stressitaso tehtäviin nähden on liian korkea, mutta mun järki ei saa tunteita vaimenemaan. Musta tuntuu, että annan jossain vaiheessa periksi, ja syön itseni aivan liian täyteen. 

On tyhjää aikaa, joten ajattelin taas kirjotella. Tai ei tämä oikeasti ois tyhjää, mulla on pari kurssia, jotka pitää toukokuun aikana saada tehtyä. Toinen on netissä, toinen on yks kirjallinen juttu. Tänään hain ton jälkimmäisen tehtävänannon. Se ei siis ole sellainen kurssi, että siellä varsinaisesti ois yhtä aikaa muita, vaan ihmiset saa tehdä sen koska haluaa. Suositus ois ensimmäinen opiskeluvuosi, josta mulla on aikaa ihan tarpeeksi. Tää on siis se sama työ, josta aiemminkin puhuin. Se, josta vastaava ihminen ei ole ihan mun lemppareita. Se oli kyllä ihan siedettävä kuin hain työtä, en vaan oikein ymmärrä sen jutuista mitään, eli neuvon pyytäminen voi olla hankalaa.

Kirjoitan nyt samalla kun yritän saada koulujuttua tehtyä. Sitä vähemmän ahdistavaa, mistä mainitsin. Paitsi ettei se olekaan ”vähän ahdistava”, vaan paljon ikävämpi kuin oletin. Se on yhden kirjoituksen toinen versio, ja mun pitäis siis vähän muokata sitä. Ainoo vaan että oon kritiikin suhteen ihan surkea, ja mun on vaikea lukea sitä versiota, johon kurssin vetäjä on kirjoittanut omat kommenttinsa. Mua ahdistaa se, että mun pitää vielä muuttaa sitä. Mun ois pitäny saada siitä kerralla hyvä. Mun pitäis hyväksyä ettei kerralla saa hyvää, että hyvä teksti vaatii hiomista. (Syy miksei musta tule kirjailijaa, vaikka kirjoittaminen onkin ihanaa: en halua muokata tekstejäni, tahdon kerralla valmista.) Toisaalta en ole koskaan tyytyväinen itseeni, toisaalta mun on hirveän vaikea kohdata omia virheitä ja epätäydellisyyksiä. Hukutan ne johonkin muuhun ja yritän olla ajattelematta.

Miksi pitää olla taistelua edes lukea kommentit tuosta tekstistä, saati reagoida niihin ja muokata työtä? Mulla on melkein neljä tuntia aikaa tässä, ja luulen että suurin osa siitä menee ihan vaan voimien keräämiseen.

Ruoka, puhutaan ruuasta, ku se on helpompaa. Maanantaina ja tiistaina söin alle tavoitteeni. Eilen meni yli muutamalla sadalla, mutta silti vähemmän yli kuin tiistaina oli alle, joten se on kai ok. Tänään haluan syödä vähän. Mulla menee jostain syystä tällä hetkellä niin, että jos on hyvä päivä, syön ihan hyvin, ehkä vähän liikaa, mutten kauheesti välitä siitä. Yli menee lähinnä sen takia, että syön karkkia. Eilen olin niin iloinen ja onnellinen, että annoin itseni syödä karkkia ja suklaata tuntematta itseäni paskaksi ihmiseksi. Tänään heitin menemään ne suklaat, mitä eilen itsevarmempana ostin. Tai siis laitoin suuhuni, pureskelin (jos suklaata voi pureskella) ja syljin pois. Tosi tervettä, mutta silti oksentamista parempi vaihtoehto, kun en mitään menetä kropastani. Ei vaan ole yhtä miellyttävää vaan maistaa jotain nielemättä, kyllä se verensokeripiikki ja suklaasta seuraava hyvä olokin on ihania.. Mutta kalorit, niitä ois vaan tullu liikaa. Tänään muutenkin kirjaan itselleni aika yliarvioivasti syömiseni: heitin osan leivästä pois, vaikka merkitsin koko leivän, pähkinöiden määrää laskiessani laskin puolikkaatkin kokonaisiksi, ja niin edelleen. Muutenkin ihan varmuuden vuoksi yliarvioin – jotenkin sain esimerkiksi 300 gramman maksamakkarapötköstä seitsemän 50 gramman palaa.

Yritän tässä aina välillä korjata tuota koulutyötäni. Miten voikin olla jokin asia niin vaikea. Yksinkertaisetkin muutokset tuntuvat vaikeilta. Pelkkä sanojen muuttaminen tuntuu ikävältä. Johtuisiko siitä, että muuttaessani joudun myöntämään virheeni. Vaikka näenkin itseni täynnä epäonnistumisia, niiden näyttäminen muille on vaikeaa – ja juuri niin tekisin, jos muokkaisin tekstiä kurssin vetäjän toiveiden mukaiseksi. Myöntäisin hänen olevan oikeassa, ja minun väärässä, näyttäisin olevani epätäydellinen. Itse haukun itseäni pahastikin, mutta toisten kritisoidessa minussa herää puolustusreaktio, ja yritän selitellä virheitäni. En ajattele ettei niitä olisi, ja toisten huomautukset jäävät kyllä pitkäksi aikaa pyörimään päähäni, mutta jostain syystä kukaan muu ei saa ajatella, että mä tekisin jotain väärin. Se tarkoittaa, että se toinen vihaa mua, ei halua olla mun kanssa tekemisissä, ja pitää mua kaikin puolin turhana ja ikävänä ihmisenä.

Tiedänhän mä, että täydellisiltä vaikuttavia ihmisiä vasta vihataankin, mutta mua vihataan myös, jos mulle sanotaan jotain negatiivista, enkä pysty estämään sitä kuin olemalla täydellinen. Haluan myös selitellä virheitäni, että muille näyttäisi, etten ole tehnyt niitä tyhmyyttäni, vaan jostain itsestäni riippumattomasta syystä.

Pakko yrittää vaan kestää tää fiilis, ja tehdä töitä. Kuulostan vaan ärsyttävälle, kun valitan etten kestä virheitä. Voisko ihminen typerämmästä asiasta valittaa? 

Kirjoitanpa kerrankin hyvänä päivänä, koska näitäkin mulla on. Itse asiassa mulla on ollu muutama hyvä päivä putkeen. Hyvin hämmentävää, mutta erittäin mukavaa. Sunnuntaina pidin vapaapäivän. Jouduin kyllä vähän pakottamaan itseäni siihen, mun on vaikea ajatella, että saan olla tekemättä mitään ihmeellistä. Onnistuin kuitenkin, ja sunnuntai oli hyvä päivä.

Maanataina kävin lenkillä ja opiskelin. Lenkki sujui hyvin, olin jopa vähän nopeampi kuin ennen. Opiskelukin sujui, tosin kirjasto meni kiinni juuri kun olin päässyt parhaaseen vauhtiin, mutta niin mulle usein käy. Olen vähän hidas käynnistymään, mutta saan kyllä tehtyä kun pääsen vauhtiin. Eilinen, eli tiistai, oli ihan mieletön. Peruspäivä duunissa, vähän enemmän hommaa kuin normaalisti. Lisäksi yksi asiakas, jolle piti pahoitella yhtä meidän mokaa ja tarjota hyvitys, ja sain sen hoidettua ihan itse ja luulisin että tarpeeksi hyvin. Toivottavasti vaikutin aidosti siltä, että olen pahoillani, koska olin kyllä. Lisäksi myöhemmin uskalsin kysyä neuvoa vieraalta ihmiseltä (yhden paikan vahtimestari), ja se neuvoi tosi mukavasti ja oli muutenkin kiva ihminen. Ihanaa, ettei kaikki vahvista sitä, että oon idiootti, jos kyselen. Myöhemmin vielä voitin muita pelkoja (ainakin jossain määrin) ja onnistuin yhdessä mulle yleensä vaikeassa asiassa tosi hyvin. Eli ihan loistopäivä!

Tänään oon ollu tentissä, menee varmaan läpi (on sitä paskemmillakin vastauksilla päästy läpi), olen liikkunut kauniissa ympäristössä, syönyt hyvää ruokaa, ja hymyillyt kuin idiootti. Mieletön päivä tänäänkin.

Tiedän ettei tämä kestä ikuisuuksia, mulla on vielä todella stressaava koulujuttu edessä, mutta ehkä tämän viikon. :) Ois nimittäin yks vähemmän stressaava koulujuttu, joka pitäis tällä viikolla saada loppuun. Aika riittää kyllä, toivottavasti myös innostus ja energia.

Odotan aika paljon jo kesää, silloin mulla on yleensä parempi jakso, ja mikäs sen mukavampaa. Juuri nyt olen onnellinen, enkä tänään aio tehdä yhtään stressaavia juttuja, vaan nauttia siitä, että aurinko paistaa ja elämä on oikeasti kivaa. 

Yritän saada jotain kirjoitettua ennen kuin käyn nukkumaan. Väsyttäis kyllä jo, pitkä päivä takana. Kiitokset teille, jotka olitte tässä välissä kommentoineet. <3

Viimeisen kirjoituksen jälkeen on ollut kaikenlaista. Koko viime viikon olen syönyt liikaa. On ollut aika monta vierailua vanhemmilla sukulaisilla, ja mummot sun muut yleensä syöttää ruokaa enemmän kuin tarpeeksi. Yhdellä ruualla saa koko päivän kaloritarpeen varmasti täyteen. Viime viikko meni siis alkuviikon aikomuksista huolimatta reilusti yli sen mitä oisin halunnu, keskimäärin kolmetuhatta kaloria päivässä. Yh. Tällä viikolla ei pitäis olla mitään pakkosyöttöä, ja oon aika hyvin hävittäny kotoa kaikki ahmittavat ruuat, mitä nyt pakkasessa pari kuivakakkua. Nekin aion sieltä pikkuhiljaa tuhota, eli heittää vähitellen pois, sillai että oisin voinu syödä ne sitä tahtia. Ei niissä muuten siellä mitään, mutta viimeaikoina olen syönyt ihan liikaa pahaan olooni, ja haluan välttää sitä. Ei oikein onnistu muuten kuin sillä, ettei vaan pidä kotona mitään.

En mä edes tiedä oonko oikeesti ahminu, vai vaan käyttäny kyläilyjä tekosyynä syödä, ja syöny sitten lisää kotona, ku päivä on muutenki jo ”pilalla”. Kohtuutta noissa ei ole ollut, mutta oonko mä hallinnut sitä tilannetta vai en, en tiedä. Ei se nyt ihan normaalia ole, että tekee ”lisää vain vesi” -suklaakakkutaikinan ihan vaan syödäkseen sitä taikinaa. No en koko pussia, mutta ihan tarpeeksi. Ja lisäksi leipää juustolla, mikrossa. Ja kai jotain muutakin, suklaata. Ja kuivakakkua. Tämä taisi olla sunnuntaina. Ja mä halaisin niin tehdä noin vaan uudestaan ja uudestaan. Syödä niin paljon, että sattuu, että ruoka meinaa tulla itsestään ylös. (Ja ei, en edelleenkään ole oksentanut, vaikka mieli on tehnyt.) Mä söisin koko ajan jotain, jos se olis mahdollista. Mulla on parempi olla, kun syön jotain. Olen rauhallisempi, ei ahdista, pystyn keskittymään paremmin.. Käytän opiskelua tekosyynä syödä, on muka pakko mussuttaa jotain, että saa luettua.

Mä haluan liian monta eri asiaa. Haluan syödä herkkuja, paljon. Haluan haluta laihtumista enemmän, että pystyisin olemaan syömättä herkkuja. Haluan syödä normaalisti. Haluan olla vähän hoikempi ja paremmassa kunnossa. Haluan, ettei mulla olis mielitekoja ruuan suhteen. Haluan, ylläri, olla täydellinen. Haluan olla joko terve tai sairas ruuan suhteen, en halua olla tällainen välimuoto. Ruoka on välillä ongelma, välillä ei, ja tuntuu typerältä etten osaa pysyä jommassakummassa. Ei syömishäiriötä saa haluta, mutta jos mulla ei sellaista ole, en mä saa ruokaongelmistani puhuakaan. Mä en ole myöskään ylipainoinen, joten en sais oikeestaan puhua laihduttamisestakaan.

En oikeen itekään tiedä miten tähän suhtautuisin. Osin tää on kyllä sitä, että kun ajatukset on koko ajan ruuassa, en ehdi ajatella mitään muuta, enkä siis pääse ahdistumaan. Paitsi välillä ruuasta, mutta se ei aiheuta sellaista sietämätöntä olo kuin muut asiat (ei mulla mitään syömisongelmaa ole, kun pystyn syömään ahdistumatta liikaa). Osa tulee mun perfektionismista. Pitää olla täydellinen kroppa, ei turhaa läskiä missään, tarpeeksi lihaksia ja kestävyyskuntoa. Enimmäkseen varmaan oikeiden ahdistuksen aiheiden välttelyä. Ruoka on helpompi ongelma kuin koulu tai muut velvollisuudet. Ruuan voi suorittaa päivä kerrallaan, ensi viikon kalorirajoissa pysymistä ei tarvitse miettiä etukäteen. Muissa asioissa ajattelen helposti kaikkea mitä suorittamiseen liittyy, kaikki seuraavan kuukauden tehtäviä. Ruuan kanssa se on paljon yksinkertaisempaa, ei tarvitse pitää  mielessä kuin päivän kaloriraja. Ei tarvitse pelätä unohtavansa jotain.

Tämä viikko on alkanut ihan hyvin, ruuan suhteen ja muutenkin. Kaloriraja on mulla nyt 1800, se tuntuu liialta, mutta tiedän että vähempi vain lisäis mun jo ennestään liian suurta halua ahmia tuhottomasti safkaa. Eilen sain opiskeltua kotona. Luin tenttikirjaa, ihan niin pitkälle en päässyt kuin halusin, mutta kuitenkin sain varmaan neljä tuntia lukuaikaa. Lisäksi tein ruokaa, siivosin muutaman roikkumaan jääneen jutun ja vietin vähän aikaa miehen kanssa. Hoidin pankkiasioita ja lähetin sähköpostin yhdelle proffalle kysyäkseni miten se on loppukeväästä paikalla. Mun pitää tehdä sille yksi opiskelujuttu, ja se on aika pelottava tyyppi. Vielä en oo uskaltanu avata sähköpostia katsoakseni onko se vastannut, mutta sain sentään laitettua viestin. Mä pelkään paria asiaa: että se tyyppi ei ole paikalla niin että saisin työn tehtyä (joutuisin palauttamaan opintotukea) ja että oli se paikalla tai ei, se vittuilee mulle siitä että kysyin, tai lähettää muuten ikävän sävyisen viestin takaisin. Kumpikin tarkottais, että mä oon tehny jotain väärin. Jos se ei ole paikalla, oon typerä ku en hoitanu tota työtä aiemmin (ja tässä asiassa oon tyhmä muutenkin, mutta jos se on paikalla, en ole hankaloittanut sillä elämääni ihan liikaa). Jos se vastaa jotain ikävää, mun viestissä sille on ollu jotain vikaa, tai koko kysymys on ollu ihan typerä. Se ei ole erityisen miellytävä tyyppi, joten mun mielessä ikävä vastaus on todennäköinen.

Oon vältelly tätä työtä ton yhden ihmisen takia muutaman vuoden. Järjetöntä. Eikä se kai oo ollu pelkästään toi tyyppi, vaan myös se, että tästä saa ihan erilailla palautetta kuin jostain tentistä. Tentistä saa arvosanan, siinä se, sitten sen voi unohtaa. Tällainen työ, jota pitää hioa ja tehdä todennäköisesti useampi versio, tarkoittaa useampaa ja tarkempaa palautetta. En halua ketään osoittamaan mun virheitä. Inhoan palautteiden lukemista, ja vielä enemmän niiden kuulemista. Kirjallisen palautteen voi laittaa syrjään, jos alkaa ahdistaa liikaa, mutta suullinen palaute on vaan pakko kuunnella ja yrittää kestää.

Eilen oli siis aika aikaansaava päivä. Tänään luin lisää, ja sain toisen tenttikirjan loppuun, eli pääsin tän päivän tavoitteeseen. Viimeiset luvut tosin tuli luettua vähän vähemmällä keskittymisellä, ku halusin vaan sen kirjan loppuun. Liikuin, ja sekin meni hyvin. Eilisen ja tän päivän aikaansaamisista huolimatta, musta ei tunnu että oisin tehny jotain oikein. Musta ei tunnu onnistuneelle, mua ennemmin masentaa, ahdistaa ja stressaa. Mun ois pitäny tehdä vielä enemmän. Tiedän kyllä ettei mikään riitä, ja sekin masentaa. En osaa olla itseeni tyytyväinen. En saa olla. Pitää olla nöyrä.

Pitkiksi venyy tauot kirjoitusten välillä. Nyt on jääny kirjottamatta, koska ei tunnu olevan aikaa, ja lisäksi oon yhdessä nettiruokapäiväkirja-paikassa, missä voi olla muita kavereina ja sinne voi kirjottaa statuksia, joten oon aukonu siellä päätäni.

On ollu ihan hyviä hetkiä, liikunta sujuu koko ajan paremmin. Mulla on mahdollisesti uusi kaveri, aika jännää. Uudet ihmiset on jotenkin hämmentäviä, ku niitä ei vielä sillai osaa tulkita, eikä ihan tiedä kuinka paljon itsestään on sopivaa kertoa ja kuinka paljon se toinen edes haluaa tietää.

Syy miksi halusin tänään kirjoittaa, on sama vanha. Paska olo, joka pitää johonkin purkaa. Tai ei nyt enää ole mitenkään sietämätön, mutta tää päivä on ollu aika ikävä.

Alkoi heti aamusta, herätessäkään ei ollut mikään erityisen lupaava olo. Nousin, kävin vaa’alla. Paino edellisestä viikosta 0,1 kiloa enemmän, eli käytännössä ei muutosta. Eilen tosin söin mäkissä, eli suolaa tuli, joten varmaan nestettä kropassa normaalia enemmän. Silti vitutti, ku ei ollu pudonnu. Tosta laihdutuksesta sen verran, että oon nyt kai nostanu kalorirajan oikeesti järkevälle tasolle, 1800 kaloriin päivässä. Tai ainaki kokeilen noin, jos pysyn tossa rajassa, ja paino nousee, palaan takas vähän alempaan.

Rajoissa pysyminen on kuitenki ollu ongelma. Tänään söin päälle 3000 kaloria, ei hyvä. Aamulla tuli mieleen yksi koulujuttu, sitten toinen, sitten yksi työjuttu, sitten se kuinka haluan liikkua, ja pitää kodin siistinä, ja olla hyvä opiskelija, ja hirveesti kaikkea mitä mun pitää tehdä eikä ajatukset katkea ja ääni päässä vaan jatkaa huutamista siitä, kuinka mun PITÄÄ HOITAA KAIKKI JA OLLA TÄYDELLINEN JA KÄYTTÄÄ KAIKKI AIKA HYÖDYKS. Ei mitään löysäilyä, nyt töihin. Ja kaikki tuli taas kerralla mieleen. Se oli liikaa, ahdisti, se tunne tuli vaan valtavana aaltona, enkä voinut estää kun en saanut tuota ajatusketjua katkeamaan. Löysin itseni lattialta itkemästä. Tuntui kuin olisin maailman surkein pieni otus, ja kaikki on ihan mahdotonta. Olin mielettömän yksin ja avuton, eikä mulla ollut mitään millä päästä pois.

Kroppa väsyi, tietenkin. Itku loppui, koska ei sitä jaksa pitkään. Siivoilin ja hajoilin vähän väliä, purskahtelin itkuun. Ei ollut nälkä, mutta silti menin keittiöön. Suklaata, sokeria. Ei varsinaisesti ollut suklaata, mutta oli maapähkinävoita ja kaakaojauhoa, niitä kun sekoittaa saa käytännössä Nutellaa. Pari leipää, päälle valtava kasa tuota möhmää (joku kolme-neljä ruokalusikallista) ja vielä yksi ruokalusikallinen voita päälle. Ällötti jo tehdessä, mutta söin sen silti. Inhotti, teki mieli oksentaa. Menin suihkuun, tunsin kuinka toi tulis ylös, jos vaan tunkisin sormet kurkkuun. Otin jopa ämpärin viereen (en mä suihkukaivoa halua tukkia), mutta vaikka jossain vaiheessa olin kumartuneena sen päälle, en loppujen lopuksi oksentanut. Piti lähteä, enkä ehtinyt enää oksentaa, koska piti laittaa itsensä valmiiksi. Harkitsin kyllä koko ajan, ja oli lähempänä kuin pitkään aikaan, etten oksentanut.

Menin yhteen ryhmätapaamiseen. Bussimatka oli karmea, oli paha olla, itketti. Inhotti mennä muiden luokse, kun olin koko ajan itkun partaalla – en mä sellasena halunnu näyttäytyä kellekään. Kaipasin vaan jonkun syliin, jotain tukea jostain. Oli ihan hemmetin yksinäinen olo, enkä välittänyt mistään. Se ryhmä on samassa paikassa kuin missä psykologini on töissä. Aulaan tullessani luulen, että näin psykologini siinä ruokala/kahvilapaikassa, ihan varma en ole, koska häivyin äkkiä nurkan taakse, iski ihan liian monta tunnetta kerralla. Mulla oli paha olla, joten kun näkee sellaisen ihmisen, jonka kanssa on puhunut paljon, ja joka tuntee mut hyvin, oli halu mennä luokse tai edes moikata. Saada jokin tunnustus siitä, että olen jollekin olemassa. Lisäksi tietysti kaipasin halausta, kaipasin apua. Muhun sattui ja mä olin yksin, totta kai mä halusin noita asioita.

Seuraava tunne oli kuitenkin syyllisyys tuosta. Syyllisyys siitä, että kaipasin huomiota ja että kehtasin edes haluta mennä häiritsemään toista. Se on ihan okei, kun on virallisesti sopinut tapaamisen, muttei toisen vapaa-aikaa (tai taukoa) saa häiritä. Mun on vaikea edes lähettää sähköpostia mun terapeutille, koska pelkään häiritseväni! En sais edes haluta mitään ylimääräistä, en saa kaivata mitään sellaista. Se on itsekästä. Ei saa olla itsekäs, se on pahimpia asioita mitä voin olla.

Seuraavaksi tuli viha, luultavasti tuota syyllisyydentuntoa helpottamaan. Miksi sen pitää olla sellainen ihminen, etten voi vaan mennä sanomaan moi? (Koska kieroutunut yksipuoleinen ihmissuhde, jossa toinen tietää toisesta kaiken ja toinen ei taas tiedä toisesta (melkein) mitään, ja joka on olemassa vain vastaanotolla, ja jonka päämäärä on sen loppuminen.) Miksi se ei ole saanut mua muuttumaan niin, ettei mulla enää olis tällasta? (Koska se olen minä, jonka pitää se työ tehdä.) Miksi se saa vaan istua rauhassa kun mulla on näin paha olo ja joudun kestämään sen yksin? Miksei se auta mua? (Eihän se edes tiennyt, eikä mulla muutenkaan vois olla 24/7-terapeuttia. Haluisin kyllä..) Mä hajoan, ja ihminen, joka osaa kuunnella mua, on ihan lähellä, enkä silti voi mennä pyytämään apua.

Kävin vessassa kokoamassa itseäni ja pyyhkimässä kyyneleet. Menin ryhmään, käytännössä en osallistunut, olin niin piilossa kuin kykenin. Itkin vähän, yritin vaan pitää itseni kasassa. Myöhemmin kävin vielä harrastuksissa, ja söin taas lisää. Kaupasta pari voisilmäpullaa ja kaakaota. Halusin taas oksentaa, mutta tilaisuutta ei ollut.

Olen alkanut syödä enemmän, mutta silti haluan vielä laihtua. Ja pelkään, että paino nousee. Ahdistaa nämä mitä olen tänään syönyt, ja tavallaan haluaisin syödä huomenna tosi vähän. Vaan jotain light-colaa ja ehkä jotain mehukeittoa tai joku ateriankorvikepirtelö. Mulla on jopa mahdollisuus tohon, pystyn järjestämään menoni niin, ettei kukaan huomaa etten syö. En vaan tiedä pystynkö siihen, varsinkin kun pitää opiskella. Joka tapauksessa haluan loppuviikon jättää kalorit sen verran vajaiks, että viikon jälkeen oon yhteensä syöny yhtä paljon kuin oisin, jos oisin syöny joka päivä sen 1800.

Taas pakenen näihin ruokajuttuihin, toi edellinen juttu oli vaikee kirjottaa. Itketti, tuli koko ajan mieleen mitä kaikkea mun pitäis tehdä ja kuinka huono ihminen olen. Mulla olis nyt kyllä keinoja hallita tota ahdistusta, mutta en vaan jaksa yrittää. Ja osittain ne tuntuu niin riittämättömiltä, ahdistus tulee kuin iso hyökyaalto, ja mulla on pelkkä viiden euron sateenvarjo, jonka avulla mun pitäis olla kastumatta.

Kunpa mä osaisin päästää perfektionismista. Ja kunpa mä en tuntis syyllisyyttä siitä, että mua ahdistaa. Kunpa joku sanois mulle ettei mun tarvi olla täydellinen. Kunpa mä riittäisin tällaisena maailman surkeimpana pienenä otuksena.

Alkuperäinen kuva täältä.

Istun kirjastossa. Halusin saada kirjoitettua opiskelujuttua, mutta en pääse liikkeelle. Osittain tämä johtuu siitä, että ahdistaa, enkä saa ajatuksia koottua. Toisaalta mulla ois ehkä idea lähestymistavaksi tuohon työhön, tarttis vaan katsoa oisko toisessa lähdemateriaalissa siihen apua, mutta se lappu, jossa toisen materiaalin otsikko ja kirjottaja ois, on kotona, enkä muista mitään siitä. Joten en voi nyt katoa oisko siitä apua. Jos ei ole, mun täytyy kysyä kurssin vetäjältä, jos sillä ois ideaa toiseksi lähteeksi. En viitsi kysellä turhaan. Ja nyt kun olen ehkä päättänyt, etten tänään kirjoita tuota tekstiä, siihen palaaminen tuntuu ikävältä. Enkä ole blogiakaan hetkeen kirjoittanut, joten ehkä nyt kirjoitan tätä. (Lisäksi mulla on jo työpäivä takana, jos lisää syitä opiskelemattomuudelle haluan kaivaa.)

Melkein kahteen viikkoon en ole kirjoittanut. Tässä välissä olen ehtinyt olla enemmän ja vähemmän ahdistunut. Enemmän ahdistuneena hetkenä päätin vähentää opiskelua ja vähemmän ahdistuneet hetket seuras sitten tuosta päätöksestä. Jäljellä oleva opiskelumäärä ahdistaa myös, eli en mä täysin siitä päässyt, vaikka vähensinkin. Liikunta on ollut jopa mukavaa, sellainenkin mistä en yleensä oo niin tykännyt. Mukavaa siksi, että oon jaksanu treenata, ja lopputuloksena jaksan saman treenin paremmin. En oo ihan täysin kuollu treenin jälkeen, eikä mun tarvi hengähtää välillä, niin kuin alussa.

Syömisen rajoittaminen tuntuu kokoajan vaan ikävämmältä, varsinkin niinä päivinä kun en liiku. On tosi vaikea pysyä rajojen alla, ja jos en liikkumalla oo saanu lisää kaloreita, käyn yleensä nälkäisenä nukkumaan. Varmaan nostan tota määrää, mutta jotenki haluan tehdä sen vasta loppuviikosta, ku tulee kahdeksan viikkoa täyteen tällä rajalla. Ja jos oikeesta terveellisestä painonpudotuksesta puhutaan, ni mun pitäiski syödä enemmän, koska mulla on niin vähän pudotettavaa jäljellä. (Ihan ku mulla mitään pudotettavaa ois alun perin ollukaan.) Joskus on myös pakko nostaa kalorimäärä vastaamaan kulutusta, ja se on ehkä parempi tehdä vähitellen.

Välillä iskee kaupassa ahdistus, kun tuntuu ettei mitään saa syödä. Varsinkaan mitään hiilaripitoista, rasvoja on sentään helppo vältellä. Mutta sokeri ja viljat, ei hitto mun tekee usein mieli leipää. Ja keksejä ja pullaa, ja leivoksia.. Arh, onko kaikessa hyvässä pakko olla 500 kaloria sadassa grammassa? Eihän tollasia ruokia vois syödä ku joku kymmenen grammaa, ja mistäs sais ostettua niin vähän. Hedelmät ja vihannekset on hyviä, mutta ku ne on lähes ainoa, mitä voi syödä niin paljon, että oikeesti menee nälkä, ni niitä tulee sitten syötyä aika paljon. Ja oikeesti, nekin alkaa tökkiä. Sanoin itelleni aloittaessani tän, etten rupea puhumaan ”turvaruuista” tai muutenkaan tekemään syömishäiriöratkasuja, mutta ehkä tässä on kuitenki käyny toisin. Mulla on päässä lista asioista, joita voin ostaa kaupasta ilman paniikkia. Mä en syö vaikka ois nälkä, jos kalorit on täynnä. Tai jos syön, niin sen ruuan pitää olla jotain terveellistä, käytännössä vihanneksia. Ja lisäks mun pitää perustella itelleni, että vaikka en oo liikkunu juuri, niin oon tehny jotain fyysisempää hommaa, että saan syödä. Mä oon muutaman kerran ahdistunu kaupassa, ku ei ookaan löytyny just sitä mitä halusin, sitä minkä laskin olevan kalorien puolesta hyvä. Mua ahdistaa ku tekee mieli jotain hyvää, mutta tietää, että sitten loppuu kalorit ennen ku tulee ilta. Kai mun on pakko nostaa sitä kalorirajaa ennen ku tää menee täysin yli.

Mä en oikein jaksa ajatella muuta ku ruokaa, koska se muu ois sitte koulujuttuja, ja ne ahdistaa liikaa. Tai jos ajattelisin jotain turhaa ja kivaa, mulla ois huono omatunto, ja se ahdistais. Gah, mä en jaksa aina ahdistua! Mene pois tyhmä häiriö, en oikeesti jaksa. Ja rakas yliminä, olet hieman liian äänekäs ja määräilevä, ja muutenkin voisit vähän hellittää. Et sä katoa, vaikka et ois aina äänessä.