Mulla on nyt ristiriitainen olo vähän kaikesta. Opiskelut, ruoka ja oma olo, en oikein osaa sanoa mitä ajattelen mistään noista juuri nyt. Sekavaa.

Opiskelut. Oon lukenu tänään sen mitä huomiseksi piti. Koko tää viikko ois ollu aikaa, mutta jätin tähän viimeiseen iltaan. En mä siitä nyt ole itseäni soimaamassa, sain kuitenkin luettua, jotenkuten ainakin. Toinen noista mun täytyy kyllä lukea uudestaan, koska en pystyny kunnolla keskittymään siihen. Sain kuitenkin luettua sen, mitä en alun perin uskonut. Se oli toisen opiskelijan kirjoittama juttu. Mun pitää itsekin kirjoittaa vastaava pidempi juttu tänä keväänä. Mua ahdistaa se, ja toisen tekemä juttu tuo mieleen oman velvollisuuteni tehdä tuo työ.

Sain kuitenkin yllättävästä asiasta voimia lukea. Alun perin lukemista vaikeutti se, että tunsin olevani paska ja epäonnistunut ihminen – tiesin ettei mun työstä tulis yhtä hyvää kuin se, jota pidin käsissäni. Tiesin, että mun oman työn tekeminen tulee olemaan mulle vaikeeta, ja hyvälle ja onnistuneelle ihmiselle asiat ei oo vaikeita. (Ainakin näin mun ajattelussa, oikeasti hyvä ja onnistunut on kai sellainen, joka saa asiat tehtyä vaikeuksista huolimatta.) Mun ajattelu keskittyi siis siihen kuinka huono olen itse, ja sen tekstin lukeminen vaan pahensi sitä tunnetta. Ei tuollaisessa olossa voi kukaan keskittyä kunnolla.

Tulin käymään blogini hallintasivulla, vilkaisin jos kommentteja olisi tullut. Ei ollut uusia, mutta blogiini viittaavien verkkosivujen listassa oli niiden tavallisten (vuodatus, blogilista, google) joukossa sivu, jota en tunnistanut. Ajattelin, että ehkä tuolla sivulla on mainoksena syöte blogilistalle ilmestyvistä uusista kirjoituksista, tai muu vastaava mainos. Siellä oli kuitenkin ihan aito linkki sivulleni. Tässä on tuo blogini linkannut teksti. Ilmeisesti sivu on jokin oppimisympäristö jollekin kurssille – en jaksanut ihan hirveästi kaivella, joten tarkemmin en osaa sanoa.

Mikäli tulkitsen oikein, kyseinen kirjoittaja on valinnut blogini tehtävään "Etsi verkosta blogi, joka on mielestäsi kiinnostava ja hyvin toteutettu." Muutakin ohjeistusta tehtävässä oli, mutten sitä tähän kopioi. Olin aika otettu, että joku haluaa kommentoida blogiani opiskelutehtävässään. Lisäksi tekstissä luki "Kirjoittaja ilmaisee hyvin tunteensa blogissaan jolloin blogin lukija saa oikean käsityksen minkälaista elämää ahdistushäiriöisellä on." Oon toki kuullut aikaisemminkin osaavani ilmaista itseäni kirjoittamalla hyvin, mutten tällä tavalla epäsuorasti. Kun kommenttia ei ole tarkoitettu suoraan minulle, se on jotenkin rehellisempi, siinä ei voi miellyttämisen halua tai yritystä saada mut tuntemaan oloni paremmaksi vain osittain todella kehulla. Tuo teksti ei ollut tarkoitettu minulle, joten en epäile sen kirjoittajan motiivia kehua mua.

Luettuani ton, mulla ei ollut enää yhtä paska olo itsestäni. Tunsin että osaan jotain, etten ole totaalisen huono. Sain luettua, vaikkakin hätäisesti.

Ruoka. Olen syönyt tänä viikonloppuna paljon enemmän kuin mun raja ois. Enemmän kuin edes tarvitsisin, sellaisia määriä, että jatkuvasti syömällä samoin lihoisin. Huomenna palaan takaisin ruotuun, yritän varmaan syödä vähän allekin sen ”normaalin”. Tänä iltana söin suklaata, koska ajattelin että ”ihan sama, tää päivä on jo pilalla”. Tänä viikonloppuna tunsin monta kertaa halua oksentaa syömäni, mutta en oksentanut, lähinnä olosuhteista johtuen.

Nyt musta tuntuu, että voisin uuden viikon alkaessa lähteä moneen suuntaan, kaikki olisi lähes yhtä helppoja. Voin palata takaisin laihduttavaan, mutta semiterveelliseen määrään ruokaa, niin kuin luultavasti teen. Tuohon ei sisälly syyllisyyttä, se vie huomiota stressiltä, ja laihduttaa. Voin lopettaa syömishäröilyn. En tosin halua, haluan olla pienempi. Haluan ettei mun tarvi inhota valokuvia itestäni. Haluan myös kestää stressin, ja muut keinoni siihen tuntuvat vielä huonommilta kuin kaloreiden laskeminen. Voin myös alkaa satunnaisesti oksentaa, tiedän tämän viikonlopun tuntemusten perusteella, ettei se olisi vaikeaa – ruoka meinaa tulla ylös kun vain ajattelen oksentamista. Oksentaminen on kuitenkin paljon vaarallisempaa kuin vähäkalorinen ruokavalio. (Ainakin mun kalorimäärän huomioiden.) Lisäksi se ei tee hyvää mun hampaille, ja ne on jo kärsineet mun masennusjaksoista ja lääkityksistä ihan tarpeeks.

Kuitenkin riski siihen, että oksennan, on olemassa. Varsinkin jos syön niin vähän, että jonkinasteinen ahmiminen seuraa siitä. Täytyy kuitenkin ensin yrittää syödä jotain vähäkalorista, jos tulee halu syödä paljon – hedelmiä tai vihanneksia siis. Niistä ei vaan tule samaa hyvää oloa kuin hiilareista tai rasvasta. Mulle tulee hyvä olo, kun syön jotain sellaista. Suklaa ja pulla on pahimmat tai parhaimmat, riippuu mistä asiaa katsoo. Toisaalta tulee hyvä olo, tunnen oloni turvalliseksi ja ehkä myös rakastetuksi. Suklaan osalta mikä tahansa suklaanmakuinen kelpaa: olin aloittamassa työvuoroa ja olin aika nälkäinen, koska en juuri ollut syönyt. Olin varannut itselleni suklaanmakuisen ateriankorvikepirtelön. Olin suorastaan hämmästynyt miten hyvä olo tuli kun join sitä, ihan kuin olisin imenyt onnellisuutta itseeni. Kyse ei ollut siitä, että kroppani sai kaipaamaansa energiaa, sillä hyvä olo tuli heti, kun sain ensimmäisen suullisen pirtelöä, en ollut ehtinyt edes niellä.

Rajakin tulee vastaan, sillä kun olen oikeasti täynnä, ei enempi ruoka tuo enää hyvää oloa. Lisäksi mulla on syömisen jälkeen paska olo siitä, että oon taas syöny jotain, mitä mun kroppa ei tarvi. Turhaa syödä saadakseen onnen, ku ei se kestä. Vai kestäisikö pidempään, jos oksentaisi ja taas söisi?

Mä ymmärrän ihan liian hyvin syömishäiriöisiä, niitä oikeita. Mä tiedän millaisen hyvän olon ruoka voi antaa. Mä tiedän millaisen pahan olon se voi antaa. Mä tiedän miten ihanan leijuvan olon syömättömyys voi antaa. Mä tiedän miten saamarin kiukkuinen voi matalassa verensokerissa olla. Mä ehkä tiedän miltä tuntuu syödä vielä yksi suklaapala tai pulla, vaikka kroppa ja pää on sitä mieltä, ettei enempää tarvi. (Kyllä mä pystyn hallitsemaan mun ruokamäärät, jos haluan.) Mä tiedän miten ihanaa on kun on koko päivän syönyt vaan tosi terveellisesti, lipsumatta, ja kun on mitannut kaiken ja voi olla varma että on tehnyt kaikkensa voidakseen hyvin. Mä tiedän millaista on juosta vaikkei haluais – muutenkin kuin kiireessä bussiin. Ja kuitenkin, mä en sais edes määrittelemättömän syömishäiriön diagnoosia. Mun häröilyjaksot ei oo tarpeeks pitkiä. (Ei kukaan oo näin mulle sanonu, mutta taitaa nää vaatia vähintään kolmen kuukauden oireilua.) Eihän tuolla diagnoosilla pitäis ees olla väliä, samanlaista mun hoito olis (tai ehkä huonompaa, koska Kela ois saattanu sanoa etten saa kuntoutuspsykoterapiaa, jos oisin liian sairas ja sitten asiat ois ihan erilailla ku nyt, en jaksa tarkemmin selittää). Silti sillä on väliä. Mä oon epäonnistunu.

Ärsyttää olla aina rajalla – oon työkykyinen, mutten täysin kunnossa kuitenkaan. Mä oon itsetuhoinen, mutten vakavasti, eli kenenkään ei tarvi puuttua siihen. Haluaisin ehkä että joku puuttuisi. En kyllä oo ihan varma. Toisaalta halusin että musta huolehdittais, toisaalta se ois noloa ku oon kuitenki jo ”aikuinen” ja mun pitäis selvitä ite. Mä niin halusin, että mun olis vielä sosiaalisesti hyväksyttävää vaatia jotakuta kantamaan mua! Henkisesti toki, ei fyysisesti, vaikka on mulla pahimpina aikoina ollut hetkiä, jolloin olen halunnut vaan istua maahan ja jäädä siihen. Mä kaipaan tukea, haluan että joku vielä varottelis mua ku teen jotain tyhmää. Lapset kokeilee onko jonkun jutun tekeminen ok sillai, että ne antaa ymmärtää tekevänsä jotain ja tarkkailee aikuisten reaktioita. Ne katsoo onko se teko ok, ja ne myös näkee välitetäänkö niistä. Mä en voi enää tehdä niin, vaikka haluaisin. Mulla on kaikki saamarin juridiset oikeudet tehdä mitä mä haluan niin kauan kuin se ei riko lakia eikä vaaranna mun tai jonkun muun henkeä – eikä kukaan voi estää. Haluan olla lapsi! Jotain jäi kesken silloin. Haluan elää sen ajan loppuun. Miksen näe mikä jäi vaiheeseen?

Olokin oli ristiriitainen kun aloin kirjoittaa tätä. Opiskeluista olin tyytyväinen, kun sain tehtyä mitä piti, mutta harmitti kun en tehnyt niin huolella kuin olisi tarvinnut. Fyysisesti olin tyytyväinen, kun olin saanut tarpeeksi ruokaa, ja liikaakin, mutta henkisesti olin epävarma miten jatkaa. Toisaalta olin siis tyytyväinen, toisaalta ahdisti ja oli epävarma olo. Nyt tunnen lievää dissosiointia, huoneen mittasuhteet ja etäisyydet hahmottuu erilailla ku normaalista. Kroppa ”häviää” hetkittäin. Ajantaju puuttuu tavallaan, en selkeästi hahmota, että on yhä sama päivä kuin se, jolloin tapahtui niitä juttuja, joita tiedän tänään tapahtuneen. Huimaa tavallaan, sillai kaatumistunne-huimaa, vaan huimaa kun yritän hahmottaa ympäristöäni normaalisti. Haluan olla tässä ja tuntea tämän tilan normaalina, mutten pysty. Yritän puhdistaa likaista ikkunaa, mutta se lika on toisella puolella, mitään ei tapahdu vaikka pyyhin.

En oo aikasemmin tuntenu erityistä pelkoa tai ahdistusta dissosioidessani, mutta viimeaikoina on ollut sellaista vähän. Johtuu ehkä siitä, etten ole aiemmin yrittänyt tietoisesti lopettaa dissosiointia, ja nyt kun yritän enkä onnistu, se on pelottavaa. Enkö mä ihan oikeasti hallitse tätä?

Mä muistan tän tapasia oloja aika pitkältä. Muistan jotain 12-vuotiaana  katsoneeni jalkaani, ja huomannut, että se näyttää kuuluvan jollekin toiselle, ihan sama tunne kuin katsoessa toisen jalkaa. Tunne säilyi kunnes liikautin jalkaa, se että hallitsin sitä, palautti tuntemuksen siitä, että se oli omani. Vähän kuin sen puutuessa ja tunnon sitten palatessa. Ihan ensimmäisen kerran huomasin tuollaisen tunteen alle kymmenenvuotiaana, kun jossain ryhmässä istuttiin ringissä niin, että kaikkien jalat oli sekaisin keskellä. En hahmottanut mitkä olivat minun jalkani ennen kuin joku ohjaajaihminen otti minun jalastani kiinni ja tunsin sen. Luulin että kaikille kävi samanlainen ”harha”, että se oli tuon jalkojen sotkemisen tarkoitus. Oliko sittenkään noin? Olisinko ollut niin pieni, etten oikeasti voinut vielä hahmottaa omaa kroppaani? Kai se kyky kehittyy joskus 2-vuotiaana, en mä niin pieni ollut.

Muistan myös tietoisesti opetelleeni ”dissosioimaan”, menemään muualle ahdistavasta tilanteesta. Musta oli tosi inhottavaa kun äiti huusi mulle jostain. Joku kerta keksin, että jos muutan silmieni tarkennusta niin, etten näe äitiä selvästi ja alan oikein kunnolla ajatella jotain muuta, mun on helpompi olla kun äiti huutaa. Toki tästä seuras epämääräinen lasittunut katse, joten mun piti vielä lisäks opetella käyttäytymään niin kuin oisin normaalisti. Hallitsin siis dissosioinnin joskus, tavallaan. Nykyisin en oikein voi sille mitään, se menee pois jos tulee jokin ”häiriötekijä”, tarpeeksi vahva muistutus todellisesta maailmasta. Positiivinen muistutus niin kuin mies, tai ystävällinen kosketus tai sana, ei negatiivinen. Tai sitten vaan ajan kuluessa palaan takaisin, kun stressitaso pienenee.