Ahdistaa. Ylläri. En ole tehnyt tarpeeksi koulujuttuja, tietenkään, enhän mä koskaan ole. Ens viikolla pitää oikeesti tehdä jotain. Mulla kuluu enemmän aikaa liikkumiseen ja kaloreiden laskemiseen kuin koulujuttuihin. Eniten aikaa kuluu yleiseen olemiseen, lähtöihin, tuloihin, viivyttelyyn. Miksi koulujutut on niin ahdistavia? Miksi mä en osaa ajatella pientä osaa kerralla? Miksi joka asia maailmassa ahdistaa? Miksi pelkään kaikkea?

Pelkään etten saa tehtyä opiskelujuttuja. Pelkään että en tänä keväänä tee puoliakaan siitä, mitä haluan. Pelkään ettei ahdistus mene pois – se on ollut mun kanssa kohta kolme viikkoa ilman helpotusta, pisin työskentelyaika mihin oon pystyny on ollu kai pari tuntia. Miksen vaan pakota itseäni töihin? Onko mulla valinnanvaraa? Voinko vaikuttaa tähän? Pystyisinkö parempaan, jos haluaisin?

Mä en jaksa pelätä kaikkea. Mä en jaksa aina varautua pahimpaan. Mä en halua maata hereillä koska pelkään nukkuvani pommiin. Mä en halua vältellä ruuhkaisia paikkoja pommi-iskun pelossa. Mä en halua tuijottaa maahan, ettei kukaan vahingossakaan puhuis mulle. Mä en halua kuunnella musiikkia niin kovalla, että se varmasti peittää muiden ihmisten äänet bussissa. Mä en halua pelästyä jokaista ulkoa kuuluvaa pamausta ja tuntea, että mun pitäis pysyä poissa ikkunoista ettei kukaan voi ampua mua. Mä en halua hukuttaa ahdistusta kalorien laskentaan, viiltelyyn, telkkariin tai nettiin. Mä en halua lähteä kotoa aina viime tingassa, tarkistettuani hellan, valot, tietokoneen ja telkkarin useampaan kertaan. Mä en halua keskellä yötä tarkistaa että herätyskello on varmasti herättämässä oikeeseen aikaan. Mä en halua lähteä ovesta ulos vasta kun olen avannut laukun kymmeneen kertaan tarkistaakseni onko avaimet mukana.

Mä en jaksa syyllisyyttä Mä en halua tuntea itseäni maailman surkeimmaksi ihmiseksi, kun en onnistu pitämään jotakin viherkasvia hengissä. Mä en halua haukkua itseäni jatkuvasti siitä, etten tee mitään hyödyllistä. Mä en jaksa vältellä syyllisyyttä kaikin keinoin ja sitten vielä tuntea syyllisyyttä siitä, etten välttelyiltäni ole saanut mitään muuta tehtyä. Mä en jaksa tuntea tarvetta selitellä miksen tee yhtä paljon kuin muut. Mä en jaksa tuntea olevani taakka, jos kerron jutuistani jollekin. Mä en halua ahdistua siitä, etten paranna maailmaa tarpeeksi: en ole kasvissyöjä, ostan uusia vaatteita, käytän liikaa sähköä ja vettä ja vielä kaikkea muutakin – että mä voisin olla omaan toimintaani tyytyväinen, mun pitäis muuttaa jonnekin pusikkoon, kasvattaa itse kaikki ruoka ja muukin mitä tartten, ja muutenkin elää käytännössä täysin omavaraisesti.

Mä haluan kelvata itelleni, mutta en tiedä miten voin siinä koskaan onnistua. Miten mä voisinkaan saavuttaa kaikki ne mahdottomuudet, joita iteltäni vaadin? Miten mä voisin oppia olemaan yhtä armollinen itselleni kuin olen muille? Miksi mulla riittää rakkautta, ymmärrystä ja anteeksiantoa kaikille muille paitsi itselleni? Miksi muut saa tehdä vaikka millaisia virheitä, ja mä en edes yhtä pientä? Miksi mun pitää olla täydellinen? Olen luvannut itselleni satoja kertoja, että tästä päivästä lähtien olen täydellinen: teen koulujuttuja kahdeksan tuntia päivässä, liikun, syön terveellisesti, en tuhlaa rahojani, näen ystäviä, pidän kämpän siistinä, teen työt aina loistavasti, en valita, en ahdistu, nukun tarpeeksi, pesen joka päivä hampaat kahdesti, harjaan hiukset, ei enää tekosyitä. Ja satoja kertoja olen epäonnistunut.

Miksi mä olen niin hirveän ahdistunut? No joo, koska äiti ja koska kiltin tytön syndrooma. Kliseistä. Olen aina ollut ahkera ja kiltti ja onnistunut. Kirjoitin ylioppilaaksikin hyvillä arvosanoilla, vaikka se vuosi oli helvettiä. Äiti on aina ollut vaativa, ja siitä riittäisi paljon juttua, mutta en nyt jaksa aloittaa.

Mä tiedän miksi mua ahdistaa, musta on tullu hyvä tulkitsemaan itseäni, jopa liian hyvä, analysoin kaiken ja en jaksais sitäkään. Silti mä en osaa päästä ahdistuksesta eroon. En osaa poistaa sitä, osaan vain vältellä. Teen mitä vaan, osa tietoisempia valintoja kuin toiset, mutta syy on aina se, etten jaksa olla ahdistunut. Syömishäröilyn aloitan aina tietoisesti, mutta se ei aina ole mun kontrollissa. En ole kolmeen viikkoon syönyt yhtenäkään päivänä omaa peruskulutustani. En voi, tai en tiedä voinko, en vaan halua kokeilla. Kerrankin laihdun kun sitä yritän. Paino oikeasti putoaa ja senttejä häviää. Viimeisin viiltely ei tainnut olla valinta, mä vaan tein niin. Aika pitkään istuin ja tuijotin teriä enkä tehnyt mitään. Dissosiaatio ei ole valinta, ainakaan se ei hävinnyt kun viimeksi yritin. Onko se valinta, että jään valvomaan niin myöhään, että varmasti saan heti unta kun menen sänkyyn? Valitsenko surffailla netissä tuntikaupalla (osan ajasta sivuilla, jotka vaan pahentaa mun muuta välttelykäytöstä)? Jos nyt söisin herkkuja, ja sitten oksentaisin, olisiko se valinta? Onko mulla oikeesti mitään kontrollia? Voinko mä sille mitään, että mua ahdistaa? Enkö mä ihan oikeesti pysty tän enempään? Vaadinko mä itseäni juoksemaan maratonin katkenneella jalalla?

Miksi mulla on vain loputtomasti kysymyksiä, eikä yhtään vastausta?

Alkuperäinen kuva täältä.