Huh mikä päivä. Nyt on ehkä parempi olla, mutta aika rankkaa oli. Liikkumisesta ei tullut sittenkään mitään. Menin lähikirjastoon lukemaan, sain yhden artikkelin loppuun, eli ihan ok.

Paino oli tänään alempana kuin aikoihin. Alkaakin eri luvulla kuin pariin vuoteen. Voi tosin olla että paino on pudonnut liiankin nopeasti, suunnilleen kilo viikossa. Se saattaa siis pompata nopeasti takaisin, jos hetkessä palaan vanhoihin syömisiin. En kuitenkaan aio, ainakaan ihan heti. Enkä ihan vanhoihin muutenkaan, jossain vaiheessa siirryn sellaiseen määrään, että painon pitäis pysyä samana, ja silloinkin pidän jonkin aikaa ruokapäiväkirjaa, että oikeasti opin hahmottamaan minkä verran ruokaa tarvin. Saa nähdä, on tää syömishäröily ennenkin ollu vaan kausiluontaista.

Mutta lisää tästä päivästä. Kuten mun edellistä kirjoituksesta varmaan huomaa, en ollut ihan täysin läsnä. Tuossa tekstissä mun lauseet on normaalia lyhempiä, hypin asiasta toiseen enemmän kuin muuten, eikä tuo teksti ylipäätään ole samanlaista kuin normaalisti kirjoittamani. Ainakin itse huomaan näissä eron. Huomaako joku muukin? Tuo tyyli johtuu siitä, että dissosioin oikeestaan koko päivän. En oikeastaan haluaisi kirjoittaa siitä, koska kun alan muistella, tuntuu dissosiointi tulevan takaisin. Yritän kuitenkin, lähdetään siitä kun kävelen kirjastoon.

***

Kävelen. Tuntuu epätodelliselta, paikka on tuttu, mutta en tunne todella olevani siellä. Mielessä häivähtää, että joskus olen ajatellut saattavani tahallani vain pahentaa tuota tunnetta saadakseni hyvän syyn olla tekemättä mitään. Yritän saada itseni takaisin maan pinnalle. Katselen ympärilleni, en paina katsetta maahan. Koetan olla läsnä, lopettaa dissosioinnin. En onnistu, ehkä en siis oikeasti voi tuolle tunteelle mitään. Olen joka tapauksessa menossa lukemaan, en yritä käyttää tuota tekosyynä laiskotteluun, joten annan asian olla.

Selailen pari hyllyä kirjastossa, ja istun lukemaan. Pariin kertaan ajatukset karkaavat, ja osa lukemastani menee varmasti ohi. Alkupuoli ja viimeiset sivut, eli koko jutun tiivistelmä, sujuvat kuitenkin keskittyen. Katson ympärilleni, ympäristö ei edelleenkään tunnu todelliselta. Kuin katselisin maalausta, se on siinä, mutta minä en ole samassa maailmassa sen kanssa. Syvyysnäkö vaikuttaa kummalliselle, ihan kuin näkisin lähelle ja kauas yhtä tarkasti – tai yhtä huonosti. Ehkä juuri tuon takia tuntuu kuin katselisin maalausta. Luettuani opiskelujuttuni menen selaamaan psykologian kirjoja, etsin lisää luettavaa. Katson paria kirjaa, joissa luvataan auttaa selviämään ahdistuksen tai syömishäiriön kanssa, ”paranemisoppaitta”. Jätin hyllyyn, mutta sen syistä lisää kohta.

Puen ja lähden ulos. En tunne omaa kroppaani enkä ympäristöäni todelliseksi. Vain käsiin käyvä kylmä tuuli pitää mut edes vähän maailmassa kiinni. Kaadun liukkaalla, mutta sekään ei riitä lopettamaan dissosiointia. Suojatien valojen vaihtumista odotellessa joku lähtee punaisilla yli. Auto menee ylittäjän näkökulmasta taaempaa kaistaa kun ylittäjä on ensimmäisen kaistan alussa. Silmissäni vilahtaa kuva auton konepellistä kimpoavasta ihmisestä, näen jalat ilmassa, ikään kuin tuo ihminen tekisi kärrynpyörän. Todellisuudessa ylittäjä pääsee turvallisesti yli, eikä kuva välähdä silmissäni kuin sekunnin murto-osan. Näinkö sen todella? Pelkäsinkö vain toisen puolesta? Näenkö harhoja? Osaanko vain kuvitella liian elävästi? Pelko tuollaisen onnettomuuden näkemisestä ei ole uusi, en vain ole ennen nähnyt sitä noin. Pääsen lopulta kotiin, palaudun itseeni ja maailmaan jutellessani miehen kanssa.

***

Olin kotimatkalla suunnitellut mitä syön ja laskenut kaloreiden riittämisen. Mies kuitenkin oli sitä mieltä, että mun pitäisi syödä loput lämpimät ruuat, eikä ne ollu mun suunnitelmissa. Halusin sanoa ei, sanoin ettei tee mieli. Oikeesti mua huolestutti riittääkö kalorit, siinä ruuassa oli aika kaloripitoisia juttuja. Laskeskelin kaloreita, totesin niiden riittävän, ja söin. En ollut tyytyväinen, mutta vaikutin ehkä normaalihkolta. Söin vähän suklaatakin, koska kalorit riitti. Riitti leipäänkin (ilman rasvaa). Tuo mun reaktio miehen ehdotukseen tuntui liian rajulta. Tai siis se mitä mielessäni pyöri. Kyllä mä muutenkin oon sellanen, ettei joku päivä vaan tee mieli jotain ruokaa, ja sitten ärsyttää kun juuri sellaista ois valmiina. Silti se ahdistus, kun mun pitikin syödä muuta kuin mihin olin varautunut, ei ollut normaalia mua. Yleensä vaan ärsyynnyn. Mun pitäis kai huolestua, mutta oikeestaan tuntuu hyvältä – kerrankin teen jotain niin kuin ”pitäis”. Jos en voi tehdä koulujuttuja hyvin, ainakin syömisongelmissa olen parempi.

En tunne olevani missään oikeasti hyvä. Koulujutuissa olen keskinkertainen (se ei riitä). Ahdistuneisuushäiriökin on epämääräinen eikä täytä minkään tietyn häiriön kriteereitä, on vaan piirteitä. Masennusta ei enää edes oikein ole, itsetuhoisuudessa olen kaukana mistään ”kunnollisesta”. Harrastusjutuissanikaan en oikeastaan ole erityisen hyvä, kun vertaa muihin samoja juttuja tekeviin (ja mitä järkeä oliskaan verrata sellaiseen, joka ei ole samoja asioita harjoitellut). Ei ole mitään, minkä kautta voisin kunnolla määritellä itseni.

Tämä liittyy siihen miksi en lainannut niitä ”parantumisoppaita”. Ainoat asiat, joita koen edes jotenkin osaavani, ovat häiriöni. Osaan olla ahdistunut, olen sitä usein. Määrittelen itseni enimmäkseen ongelmieni kautta. En tulevan ammattini, en elämänkatsomukseni enkä minkä muunkaan positiivisen kautta. Joskus kyllä, mutta useimmiten ajattelen olevani ”se ahdistunut, yksinäinen ja velvollisuuksiaan pakeneva tyttö”. En halua poistaa ahdistustani, koska se on osa mun identiteettiä. Tai haluan, mutta en osaa kuvitella millaista olisi ilman sitä, ja se on pelottavaa. Mä joutuisin tekemään enemmän koulujuttuja, koska pystyisin siihen jos ne ei ahdistais. Tuo ajatus ahdistaa, en halua tehdä enempää. Toisaalta tiedän, että en halua tehdä enempää, koska koulujutut  ahdistaa mua nyt – jos ne ei kuitenkaan ilman häiriötä ahdistais, niin työmäärän lisääntyminen ei mua silloin häiritsis. Kuvittelen vaan nykyisen itseni isomman urakan kanssa, koska en osaa kuvitella itseäni ilman ahdistusta. Tätä on hirveän vaikea selittää.

Mulla on ihan kamala olla, mutta silti, tää on tuttua. Uusi pelottaa. Pelkään joutuvani tekemään enemmän, ja koska en jaksais enempää nyt, mun on vaikea kuvitella miten jaksaisin sittenkään. Kuka mä olen ilman ahdistusta? Muuttuuko mun elämä tylsäks? Katoaako inspiraatio tehdä mitään luovaa? Toisaalta, haluan saada joskus lapsia. Haluan että mun lapsilla on hyvä elämä. Tiedän, että jos vanhempien kyky käsitellä omia tunteita on jotenkin puutteellinen, se vaikuttaa lapsiin. En halua, että mun lapset kärsii. Tiedän että sekä äidin että iskän suvuissa on ongelmansa. En tiedä kuinka monta sukupolvea on kärsinyt, mutta uskoisin että monta. Äidillä ja isällä on omat ongelmansa – iskä ei näytä mitään tunteita, äiti naamioi omansa toisiksi. Mä en halua viedä ongelmia enää eteenpäin.

Lisäksi loppukesäksi oon suunnitellu sellaisen jutun, jota varten mun pitää olla fyysisesti kunnossa. En siis voi laihduttaa loputtomasti, koska muuten tuo juttu peruuntuu. Vielä en ole liian lähellä sitä, joten jatkan ruuan rajoittamista, koska siten ahdistus pysyy lähes hallinnassa. En uskalla muuttua. Enkä tiedä osaanko, en tiedä miten pääsisin ahdistuksesta. En vaan keksi yhtään tapaa. Voishan niistä ”paranemisoppaista” olla apua, mutta pelkään liikaa muutosta tarttuakseni niihin. Ahdistus on jollain kummallisella tavalla turvallinen tila mulle. Miksi näin on, sitä en ihan osaa sanoa. Varmaan sillä on jotain tekemistä mun isoimpien traumatekijöiden kanssa: koulukiusaaminen, jatkuva yksinäisyys ja äidin arvosteleva tapa puhua mulle.

Kiusaaminen ei koskaan ollut erityisen pahaa, lähinnä sanallista. Käytettiin sellaisia lempinimiä, joita en halunnut käytettävän, harrastuksien annettiin ymmärtää olevan tyhmiä, ja annettiin se käsitys, että mun menestyminen koulussa teki musta vaan huonomman ihmisen.

Yksinäisyyttä olen tuntenut aina. Muistan ulkopuolisuuden tunteita jo tarhaiästä. Kiusattiin mua vähän sielläkin, tai ainakin kerran muistan juosseeni karkuun. Jouduin seinää vasten. Kotona rukoiltiin aina iltarukous ja muutenkin sellainen peruskristillisyys oli turvallinen asia mun elämässä. Siispä kun siinä seinää vasten pelotti, aloin rukoilla. En ääneen, mutta laitoin kädet ristiin, koska olin oppinut, että rukoilu tapahtuu kädet ristissä (eihän se oikeasti sitä vaadi, mutta pienet lapset ottaa asiat aika kirjaimellisesti). Mua jahdanneista pojista joku tietty huomas tän, ja sanoi ilkkuvasti ”Ha, haa, kattokaa, se rukoilee!” Ensimmäinen oppitunti siitä, että uskontoaan pitää hävetä. Tai vaikutteiden ottamista ylipäänsä.

Joskus kuudennella luokalla muistan saaneeni uuden opetuksen siitä, ettei aikuisten neuvoja saa kuunnella. Koulun päivänavauksien ja muiden vastaavien ideoita ei missään nimessä saanut toteuttaa. Luokassa luettiin jotain kirjaa meille, en enää muista mitä. Jotakuta kiusattiin siinä, ja se reagoi siihen jotenkin, en enää muista miten. Jonkinlainen sulkeutumisreaktio se taisi olla. Seuraavan kerran kun mua kiusattiin, kokeilin samaa. Muut tietty tajus, ja nauro mulle: ”Se tekee niin kuin se poika siinä kirjassa!” Tuon jälkeen pidin huolen siitä, etten varmasti muuttanut käytöstäni vastaavia neuvon tapaisia kuultuani. Mulle vaan naurettais.

Tarhassa mulla ei ollut hyviä ystäviä. Ekalla luokalla oli yks kaveri, joka tosin käytti mun kiltteyttä aina hyväks ja sai kaiken mitä halus. En tykänny siitä, mutta muuta seuraa ei ollu. Kolmos-nelos-luokilla mulla oli paras kaveri, mä vaan en ollu sen paras kaveri. Iso juttu kymmenvuotiaalle. Vitosella olin aikalailla yksin, hengasin muiden luokan outojen lintujen kanssa. Pari uskoi olevansa noitia ja yksi oli maahanmuuttaja, mikä oli siihen aikaan vielä harvinaista. Viidennellä menetin itsetuntoni. Kutosella oli yksi ystävä, mutta myös pahimmat kiusaajat, koska ne oli samalla olevinaan kavereita. Poikien juttuja oli aina helpompi sietää kuin kavereiksi tekeytyvien tyttöjen. Yläasteella olin taas pakotettu yhden ihmisen seuraan, eikä me ihan samanlaisia oltu. Lukiossa oli alkuun yksi kaveri, joka muutti kuitenkin pois. Löysin netistä muita ahdistuneita nuoria, ja yhdessä velloimme olossamme. Ei ne silti olleet sitä mitä kaipasin, ja lisäksi äiti ei hyväksynyt niitä. Nykyisissä opiskeluissa on ollut satunnaisia kavereita, mutta en mä niitä juuri näe jos ei ole yhteisiä kursseja.

Äidistä voisin puhua vaikka kuinka, mutta kello on jo niin paljon että mun pitäis nukkua. Lyhyesti: äiti aina löysi mun tekemisistä vikaa, en koskaan riittänyt. Kehotuksissa oli aina negatiivinen sävy: ”Kuinka monta kertaa mun pitää sanoa - - ?” ”Ymmärtäisin jos olisit nuorempi.” ”Sun pitäis vähän katsoa mitä syöt, muuten susta tulee lihava.” ”Tarviiko sun näyttää noin [negatiivinen adjektiivi tähän]?” Pahinta mitä ihminen voi tehdä (äitini kommenteista päätellen) on näyttää kummalliselle tai epäsiistille, olla epäsiisti, tehdä liikaa ihan mitä vaan (liikaa = useampi tunti putkeen) tai olla lihava. Ja mä oon tuntenu olevani noita kaikkia. Uskon että äiti häpeää mua, saan äidin näyttämään epäonnistuneelta vanhemmalta, ainakin äidin näkökulmasta.

Tässä on ihan hurjasti asiaa, paljon tärkeitä juttuja. Olen itsekin yllättynyt miten paljon asiaa saan kaivettua itsestäni. Kai mulla on vuosien terapiasta huolimatta edelleen paljon sanottavaa. En oo vaan saanu puhua tarpeeks, kukaan ei oo kuunnellu. Nykyisin äiti valittaa etten kerro sille mitään. Se ei ole yli kahteenkymmeneen vuoteen jaksanut kuunnella mun arkipäiväisiä pikkujuttuja, eikä jaksa vieläkään. Se keskeyttelee, lähtee pois, vaihtaa aihetta. En voi puhua äidin kanssa kunnolla pikkujutuista ja arjesta. Miksi mä siis puhuisin mistään isommasta?