Siirryn käyttämään Bloggeria, koska Vuodatus on aika epävarma alusta tällä hetkellä. Roskapostikommentteja tulee jatkuvasti, eivätkä tilastot toimi. Facebookissakaan Vuodatuksen ylläpito ei näytä vastaavan kommentteihin, joten ei ole yhtään varmaa säilyykö palvelu pitkään. Blogi löytyy nykyisin täältä, ulkoasun fiksaan kun jaksan. Olen siirtänyt kaikki vanhat tekstit tuonne, uusia ei tässä osoitteessa enää ilmesty.  

On ollut taas rankkaa. Alkuviikko oli ihan hyvä, mutta sitten keskiviikkona valvoin liian myöhään. Puoli kolmen aikaan yöllä, kun lopulta lähdin koneelta mennäkseni nukkumaan, tulin vilkaisseeksi kalenteriani ja tajusin seuraavana päivänä olevan puolipakollisen menon. Mielessäni olisin halunnut päästä liikkelle niin, että kymmenen aikaan olisin opiskelemassa, ja olisin tehnyt sitä neljään. Muistaessani menoni tuosta ajata katosi väli kahdesta neljään. Lisäksi kello oli puoli kolme, ja nukahtamiseen menee minulla noin puoli tuntia ja unen tarve on vähintään kahdeksan tuntia. Päädyin nukkumaan kymmeneen asti, siis liian vähän tunteja ja kuitenkin liian myöhään. Opiskeltua sain loppujen lopuksi puolisentoista tuntia.

Kun tajusin että nukkuisin liian pitkään ja että iltapäivän työajasta oli lähtenyt kaksi tuntia, aloin syyttää ja hakkua itseäni, eikä tuo ajatusketju ole vieläkään katkennut. Alkuviikosta kai suoriuduin ja suoritin tarpeeksi, tein tarpeeksi kelvatakseni itselleni. Yksi virhe, yksi epäonnistuminen, yksikin inhimillisyyden osoitus, ja olen pelkää pahaa, huonoa ja väärää. En ansaitse mitään hyvää, en mitään miellyttävää. Taisi olla torstai kun satutin itseäni, taas. Halusin viillellä, mutta jälkien peittelyn takia en tehnyt sitä. Löin itseäni - tällä kertaa vyöllä, joten en saanut edes mustelmia, vain pari punaista jälkeä. Nekin hävisivät alle päivässä, tuntuu etten osaa edes tätä kunnolla.

Kaipaan itkua, mutten oikein saa sitäkään esiin. Katsoin tänään Yle Areenalta pari rankempaa ohjelmaa, Hulluuden historian kolmososan ja jonkun austraalialaisen dokkarin itsetuhoisuudesta. Tiesin tuon jälkimmäisen varmasti laukaisevan halun viillellä, mutta katsoin sen silti. Itseasiassa pelkkä ohjelman otsikon näkeminen aiheutti sen, joten sama se katsoisinko. Naarmutin itseäni ihan vähän neulalla, ei mitään pahaa. Se oli ihan mielenkiintoinen dokumentti. Aloin vielä katsoa seuraavaa dokkaria mielialahäiriöisistä lapsista, mutta siinä vaiheessa en enää jaksanut, ja lisäksi mua pahemmassa tilanteessa olevien ihmisten katsomisesta tuli vain tyhmä olo - mitä mä marisen, mullahan on asiat ihan hyvin.

Hieman sain kuitenkin itkettyä, kun katselin noita. Musta tuntuu, että mun sisällä on tuntien edestä itkua, sellaista toivotanta hysteeristä itkua, ei mitään hiljaista. En vaan päästä sitä ulos. Joskus tulee yksi kyynel, joskus itken minuutin tai kaksi. En vaan saa enää ulos sitä mikä on mun sisällä. Mä olen lukinnut sen kaiken surun ja ahdistuksen ja yksinäisyyden johonkin pieneen koloon ja syöttänyt sitä omalla vaikenemisellani. Nyt se kaikki on niin isoa, ettei se enää mahdu ulos rikkomatta paikkoja. Mä saan revittyä siitä vaan pieniä paloja, mä en jaksa pitää pahoja tunteita pinnalla niin pitkään, että saisin kunnolla itkettyä. Muutaman kyyneleen jälkeen kaikki tunteet häviää, on vaan tyhjää. Millään ei ole mitään väliä. Nytkin on vaan turta olo.

Viikonloppuna en laskenut kaloreita. Oli niin paljon seuraa ja ihmisiä ja sellasia tilanteita, joissa se olis ollu vaikeaa. Sanoin itselleni, että mun pitäis syödä vaan vähän, vältellä niitä asioita missä tiedän olevan paljon kaloreita. En mä tehny niin, mä söin paljon. Mua inhotti se, lauantaina kuulin jokaisella askeleella pääni sisällä kuinka huono ihminen olen, kun en hallitse mielihalujani. "Ahne, läski, paska, ahne, läski, paska, idiootti, ahne, läski, paska..." Kymmeniä kertoja, mutisin itsekseni ääneen tuota rimpsua, että muistaisin etten todellakaan saisi elää niin kuin viikonlopun elin. Tuntui typerältä. Mä en osaa olla kunnollinen normaali ihminen, enkä näköjeen edes oikeasti sairas. Mä en ole mitään.

Olen luvannut itselleni, että kun pääsen 54 kiloon, saan ahmia. Se tuntuu nyt turhalta. Nyt mulla ei ole nälkä. Mä uskon, että mun halu syödä loputtomasti tulee enemmän siitä, että mulla on nälkä, kuin henkisestä tarpeesta. Rajoitan syömistäni liikaa, ja kropan luonnollinen vastaus on haluta syödä kaikkea. Mun pitäis osata vastustaa tota, koska tiedän mistä se johtuu. Tiedän että ruokaa on tarjolla, ja että syön tarpeeksi pysyäkseni hengissä. Tiedän paremmin kuin se vaisto minussa, joka luulee ruuasta olevan pulaa ja haluaa käyttää kaikki mahdollisuudet syödä. Mun pitää olla sitä vahvempi.

Viikonloppuna oli tosiaan ihmisiä. Mua masensi. Pieninä hetkinä nauroin tai hymyilin, mutta masennus iski aina takaisin. Yksinäisinä hetkinä halusin vain käpertyä nurkaan. Seurassakin olin hetkiä, jolloin halusin itkeä, halusin pyytää apua, halusin kertoa. Piilotin kaiken, hymyilin, olin hiljaa. Joinain hetkinä näin jonkun silmissä epäilystä, ihan kuin tämä olisi miettinyt miksi olen niin hiljainen. En kuitenkaan ole varma, ehkä se oli vain toiveajattelua. Yksi vanha tuttu sanoi mun näyttävän hyvältä, en muista tarkaan mitä sanaa se käytti. Kuitenkin kehui ja sellaisella sanalla jota en todellakaan yhdistänyt sillä hetkellä itseeni. Sama ihminen on ennen sanonut, että vaikka mä hymyilen, mun silmissä näkyy surua. Voinko mä enää oikeasti huonosti? Oonko oppinu piilottamaan tunteeni? Miksei sekään enää näe mun sisälle? Olenko mä väärässä? Teeskentelenkö mä vaan saadakseni huomiota? Jos mulla on hyviä hetkiä, saanko mä valittaa huonoista? Voinko mä oikeasti sanoa olevani masentunut, jos pystyn nauraman? Pienenä jos mökötin, joku sai mut nauramaan ja sanoi sitten "et sä voi olla vihanen, sä naurat". En muista kuka tai missä, mutta nykyisinkin tuntuu, etten voi tuntea kahta asiaa, toisen täytyy olla harhaa. En tiedä mikä mussa on todellista.
Näin taas kerran jotain painajaista, en enää muista mitä. Mä herään kerran-pari kuussa keskellä yötä paniikissa. Mun unissa on aina syyllisyys, ahdistus tai masennus. En muista milloin olen nähnyt viimeksi hyvää unta, tai edes neutraalia. Herään masentuneena. Herään ja ensimmäinen ajatukseni on usein jotain negatiivista itsestäni, yleensä haukkumista siitä kuinka en pääse sängystä ylös. Huomenna luultavasti vaa'alla käytyäni turhautumista viikonlopun syömisistä.

Mä olen hirveän yksinäinen tän kanssa. Osasyynä kertomattomuuteen on se, että muut kysyis puhunko miehelleni. Ja ne sanois että mun pitäis. Ja mä en halua kuulla sitä. Tiedän jo muutenkin olevani paska ihminen, mä en kaipaa enää arvosteluja. Mä haukun itseäni niin paljon, että pienikin negatiivinen kommentti sysää liikkeelle valtavan pahan olon mun epäonnistumisista, ja en halua sitä. En halua neuvoja, en viisaita sanoja, en ratkaisuja. Haluan vaan että joku kestää mun pahan olon mun puolesta ja antaa sen tulla yrittämättä parantaa. Jos joku haluaa parantaa mut, mulla on velvollisuus parantua, ja joudun siksi esittämään iloista. Mä en jaksa pärjätä, mä haluan romahtaa ja päästää kaiken näkyville. Muut ei vaan kestä sitä.

Selvisin viikonlopusta, vaikka käsittämättömän huono olo olikin. Sunnuntaina jatkoin syömistä ja yleistä angstailua. Söin loput leipomisistani (mies söi peräti kaksi annosta). Oikeastaan meni enimmäkseen hiilareita silloin sunnuntaina, pelkkä pullamössöä. Enkä edes tehnyt muuta kuin istuin sohvalla. Sadepäivä niin ei muka voinut. Masensi ihan hillittömästi, mieskin vähän ihmettelin miten totinen olen. Sanoin mä sille ääneenkin, että masentaa, en tosin niin että siitä ois ymmärtäny kuinka paljon. Enemmän se oli sävyä ”tympäisee” kuin ”kaikki on turhaa”.
 
Illalla nukkumaan käydessä iski taas pakkoajatuksia: ”Mitä jos mä hyppään sillalta? En mä voi mennä mihinkään, mikä vaatii sillan ylitystä.” ”Mitä jos mä hyppään junan alle? Mun on pakko istua penkillä kunnes juna on menny musta ohi.” Ja niin edelleen. Välttelen asioita, joista voisin tehdä itselleni vaarallisia. En halua tappaa itseäni, mutta en pääse noista ajatuksista. Vähän helpotti silloin sunnuntai-illalla, kun sanoin itselleni, että en mene maanantaina mihinkään vaaralliseen paikkaan, ja jos tuntuu pahalta, niin saan hakata itseäni. Varsinkin tuo viimeinen lupaus helpotti mun oloa paljon. Miten ihmistä voi rauhoittaa se, että se saa seuraavana päivänä lyödä itseään?
 
On mulla sentään jotain normaaliakin, mistä tulee parempi olo. Seksi auttaa, ainakin yleensä, ja vie vähän ajatuksia pois kaikesta ikävästä. Ja sen jälkeen saa paremmin unta. Tosin haluan sitä nykyisin vähemmän kuin ennen, tai ainakin mut on vaikeempi saada innostumaan. Mies ei kovin nopeesti anna periks, onneks, muuten en sais juuri koskaan. Sunnuntaina olo parani sitten loppujen lopuksi seksillä, ja sain nukahdettua ilman pakkoajatuksia.
 
Maanantaipäivä oli ihan okei, jaksoin tehdä kotitöitä ja vähän opiskellakin. Illalla lähdin kävelylle, ja siellä koko päivän piilossa pysynyt ahdistusmasennus tuli esiin. Lenkki kulki Mäkkärin ohi, ja mieleen tuli se kuinka viikonloppuna oisin halunnu mennä sinne ja ostaa hirveän läjän ruokaa ja syödä. Halusin edelleenkin tehdä samoin, ja inhosin itseäni siitä. Haukuin itseäni käytännössä koko lenkin ajan. Vaikka olin päivällä tehnyt asioita, en löytänyt itsestäni mitään hyvää. En ollut tehnyt tarpeeksi, olin ahne, paska ihminen, paha. Toteutin sunnuntaisen lupaukseni, ja löin itseäni. Kävelin kunnes kipu loppui ja löin uudestaan. Löin niin kovaa kuin uskalsin (ei oikeesti siis hirveän kovaa, joku itsesuojeluvaisto mulla vielä on). Nyt on reidessä mustelma. Ei kovin iso, mutta sinertää kuitenkin, ei ole vain punainen.
 
Loppuilta kotona meni kohtuullisesti. Valvoin liian myöhään netin kanssa, mutta ei siinä mitään. Tänään oisin halunnu herätä aiemmin ja saada enempi aikaan. En päässyt lähtemään niin ajoissa kuin oisin halunnu, ja oon tän päivän sättinyt itseäni siitä. Oon opiskellu vähän, reilu tunnin verran. Keskittyminen ei oikein tuntunut riittävän.  Jonkinlainen ahdistus on taas pinnan alla. Ehkä mä viikonloppuna pakkolepäsin masennuksen takia sen verran, että jaksan taas ahdistua. En mä oikeesti jaksais, mutta kroppa jaksaa.
 
Eilen palasin takaisin mun ”normaaliin” syömiseen. Mäkkärimielihalun aiheuttamasta ahdistuksesta selvisin sillä, että lupasin itselleni pitäväni joku päivä sellaisen päivän, että saan syödä mitä vaan missä vaan. Eli Mäkkärissä pari hampurilaista ja ranskiksia, Arnoldisilta pari donitsia, kaupasta karkkia, ihan mitä vaan. Tosin päätin myös, etten voi tehdä tota ennen kuin olen ”turvallisessa” painossa, siis niin että ahmimisesta seuraava painonnousu ei ahdista liikaa. Tai vaihtoehtosesti mun pitää syödä viis päivää peräkkäin oikein hyvin, siinä 1200 kaloria per päivä, ei ainakaan yli 1300. Turvallinen paino ois tällä hetkellä 54, kilo vähemmän kuin nyt. Toisaalta 54 kiloisena se ei varmaan vaikuta yhtä turvalliselta kuin nyt.
 
Alkuvuodesta, kun aloin laskea kaloreita, asetin tavoitepainoksi muistaakseni 56 kiloa, tai 57, en ihan tarkkaan muista. Päästessäni lähellä 56 kiloa, tiputin tavoitteen 55 kiloon. Nyt kun olen 55, tavoite on 54. Kyllä mä huomaan että tässä on selkeä kaava toistumassa. Toisaalta mä oon myös nyt pariin kertaan päässy tavoitteeseeni ja sen jälkeen tullu pari kiloa ylöspäin. Enkä mä oo erityisen nopeasti laihtunu. Tosin oon kyllä kevyempi kuin koskaan himasta muutettuani, mutta silti tää ei tunnu erityiseltä. En oo tarpeeks pieni, tarpeeks läskitön. Mä näen että olen pienentynyt jostain, mutta en sieltä mistä haluisin. Mä kyllä huomaan, että ne laittamalla mittanauhan ympärilleni siinä mitassa kuin olin alkuvuodesta, se nauha ei pysy paikallaan, vaan putoaa.
 
Silti en kelpaa. Ja kyllähän mä tiedän, että kiinteytymiseen tarvitaan liikuntaa ja fiksua ruokaa ja aikaa, mutta silti haluan kaiken nyt, heti, nopeasti. Ahdistaa, jos en liiku tarpeeksi (neljä kertaa viikossa ois jo ihan okei, kolme yleensä käytännössä toteutuu), mutta en jaksa tehdä niin paljoa kuin haluaisin, eikä aikakaan riitä. Mun pitää kuitenkin olla myös hyvä opiskelija, huolehtia kodista, tehdä työt ja olla miehen kanssa. Ahdistaa jos syön liikaa ja liian vähän proteiinia.  Alle 1300 kaloria, silloin ei ole paha. Alle 1500 on ok, alle 1600 menettelee, yli 1700 alkaa jo vähän ahdistaa ja yli 2000 on totaalinen epäonnistuminen. Proteiini, no en mä oikeesti tiedä kuin paljon tarttisin, mutta 60 grammaa tai enemmän, ni oon tyytyväinen. Hiilareita ei tarttis tulla ihan hirveesti, mutta kuitua kuitenkin. Rasva ei sinänsä ahdista, kalorit vaan, ja rasvassa niitä on. Mutta en mä oikeesti tiedä suosituksista juuri mitään, ja vaikka tietäisinkin, mun ois varmaan vaikee toimia järjen eikä tunteen mukaan.
 
Mua väsyttää. Ehkä se johtuu myöhään valvomisesta. Mua tosin väsyttää melkein aina. Lähes päivittäin on hetkiä, kun vaan haluan romahtaa maahan siinä missä olen, ja itkeä ja vain maata. Joskus tuntuu etten jaksais nousta, jos kävisin makaamaan, mutta tiedän että jossain vaiheessa nousisin. En vaan jaksais tätä, kun mikään ei oikein suju. En jaksa tehdä mitään kunnolla, en tee mitään täysillä. Pitäisi, ja joissain asioissa haluaisinkin. En vaan jaksa. Ajan, paikan ja minuuden taju katoilee satunnaisesti. Se, että mulla on musiikki melkein aina korvilla, ei varmaan auta pysymään todellisuudessa, mutta en oikein jaksa ilman. Muiden puheet ahdistaa ja ärsyttää ja raivostuttaa. Bussissa kynsiään viilaava mummo raivostuttaa. Lasten jutut raivostuttaa. Jonkun jatkuva yskähtely raivostuttaa. Kaikki pienet ärsyttävät asiat on ihan järjettömän rasittavia. Ärsytyskynnys on tosi matala.
 
Ahdistaa, kun pyydetään tekemään jotain mitä en ole suunnitellut, tai jotain ikävää. Mies ehdottaa siivoamista ja mun tekis mieli alkaa huutaa sille. Tuntuu siltä kuin kolmevuotias minä vastais mun tunnereaktioista, ne on niin itsekkäitä ja mukavuudenhaluun perustuvia. En kestä mitään pettymyksiä enkä vaatimuksia. Raivostun, jos en saa mitä haluan. Tekee mieli vaan huutaa. Ja sitten mun järkevä puoli huomauttaa, ettei niin sovi tehdä, ei niin saa edes haluta tehdä. Olen paha ihminen, kun haluan saada tahtoni läpi, paha kun haluan mukavuutta, paha, paha, paha. Ja se kolmivuotias on yhtä aikaa raivoissaan kun sitä komennetaan, ja sitä hävettää kun sitä haukutaan. Se haluaa karata ja jäädä yksin, vaikka se tietää ettei se selviä.
 
Mä olen kai blokannut liikaakin pois ton puolen tunteita, mutta ne tuntuu niin pahoilta, etten voi päästää niitä näkyville. Silloin mä söisin mitä vaan, en välittäis onko rahaa, tuhlaisin vaan kaiken, en siivoais, en tekis mitään vaivalloista. Vänkäisin ihmisille vastaan, oisin hankala. Enkä mä oikein jaksais kuunnellakaan, kun yks vinkuu ”Mutku mä haluun!” ja ”Enkä!” Mä en jaksais tapella sen kanssa, aina hirvee vääntö. Ja se turhautuminen ja tuska ja ahdistuminen mikä sille tulee, kun en anna sille periksi, se on ihan kamalaa. Mutta mä tiedän olevani oikeessa, se ei vaan tajua. Ja kuitenkin, se on osa mua. Ja tää komentelijakin on osa mua. En tunne kumpaakaan omakseni, ihan kuin mun päässä ois kaksi ihan muuta ihmistä tappelemassa ja mä vaan joudun kuuntelemaan. Olen bussissa uhmaikäisen kakaran ja sen pidättäytyvän ja vaativan äidin kanssa, ja mä haluan vaan laittaa musiikin soimaan ja feidata äänet pois. Haluan kadottaa todellisuuden ympäriltäni, haluan kadottaa itseni. Välillä mä onnistunkin siinä. (Tulipa hienoja ajatuksia, ihan mun itsenikin mielestä.)

Kirjoitanpa nyt toisenkin tekstin tänään. On vähän siedettävämpi olo kuin aamupäivällä. Tai siis jaksan jo nousta sohvalta ja tehdä asioita. Masentaa mua silti. Edellisen tekstin jälkeen makasin sohvalla ja itkin, tai ainakin melkein itkin. Pääsin ylös, söin leipää ja juustoa (liikaa), siivoilin jonkin verran, istuin suihkussa 45 minuuttia. Söin vähän ruokaa, hitaasti se sujui. Laitoin astiat kaappiin ja leivoin. Ja olen syönyt leipomuksiani ihan liikaa. Ja lisää haluisin, vaikka onkin jo ällö olo.
 
Päivän kalorit on jo reilusti ylitetty. Haluan vaan syödä lisää, vaikkei nälkä olekaan. Inhottaa. Vatsa pullottaa, kun olen syönyt niin paljon. Jotenkin tuntuu myös että läskiä on äkkiä ilmestynyt lisää vatsaan ja kylkiin. Ei tietenkään oikeasti ole, ei se parissa tunnissa kerry. Tuntuu silti. Inhotan itseäni, haluan oksentaa, mutten uskalla kun en tiedä milloin mies tulee kotiin. Haluan myös syödä kaiken mitä leivoin, mutta mies haistaa että olen tehnyt jotain, ja en kehtaa syödä kaikkea. Toisaalta ei se tiedä paljon mä tein, joten haenpa pari annosta lisää. Viisi ei muka riitä.
 
Osaan lopettaa herkkujen syömisen vasta kun herkut loppuu tai tulee ällö olo. Tai tarpeeksi hyvänä päivänä osaan rajoittaa kaloreiden mukaan, mutta jos en kiinnitä niihin huomiota, en osaa jättää syömistä vain yhteen pullaan, pariin keksiin, yhteen jäätelöannokseen tai puoleen karkkipussiin. En ole koskaan osannut. Olen aina ollut ahne, possu, itsekäs, täysin vailla itsekuria. Oisin syöny vaikka kuinka paljon herkkuja, jos äiti ei ois ollu kieltämässä. Joskus pienenä kaverin prinsessasynttäreillä sain lempinimen ”Possuprinsessa”, koska söin kokoajan juustonaksuja. Teeskentelin, että se olin mun mielestä hauska juttu, ja söin vaan enemmän, mutta oikeesti se satutti mua. Tunsin etten kuulunut sinne. Taisin olla jotain yhdeksänvuotias.
 
Ahdistaa tää kaikki mitä oon syöny, ja haluan vaan lisää, lisää, lisää. Mutta sitten mun paino nousee, jos ei läskistä, niin siitä että mulla tuplasti enemmän ruokaa sisällä kuin yleensä. Normipäivän kalorit on 1500 paikkeilla, tänään mennyt jo 2500. Tekis mieli lopettaa jo laskeminen tältä päivältä, mutta mulla täytyy olla ylhäällä päivän kalorit ja paino. Näkee sitten myöhemmin miksi paino nousi tai laski. Haluisin ostaa laksatiiveja. Tiedän ettei ne estä kaloreita imeytymästä, mutta pääsisin ainakin nopeammin eroon kaikesta mitä on mun sisällä. Ja kuulemma on aika ikävän tuntuista kun niitä käyttää, se ois vaan hyvä. Jos mä syön liikaa, mä ansaitsenkin kipeän vatsan ja illan pöntöllä.
 
Juuri nyt pahimmalta tuntuu yksinäisyys, se ettei mulla ole koko päivänä ollut ketään kelle puhua. Facebookin chattia ois tietty voinu pitää auki, ehkä joku ois puhunu mulle. Oisin tosin saattanu kertoa liikaa asioita, olla huomionkipeä ja valittava ja ikävä ihminen. Mun pitää selviytyä yksin. Mä en sais tuntea näitä asioita. Mun pitäis olla täydellinen, mun pitää hymyillä, siivota, tehdä hyvää ja terveellistä ruokaa, opiskella tehokkaasti ja saada parhaat arvosanat, olla ahkera työntekijä. Mä en sais käyttää hetkeäkään mihinkään turhaan. Huomenna pitäis jaksaa lähteä kotoa, sekin tuntuu ylivoimaiselta. Haluan vaan syödä ja katsoa telkkaria. Oksentaa välillä, ja sitten taas syödä. Tuossa ei ole mitään täydellistä.
 
Viimeisimmän viiltelykerran jälkeen halu tehdä sitä uudestaan ei ole hävinnyt. Eilen tosiaan löin itseäni, muttei se ole sama. Tuli mustelmakin, ei kovin näkyvä, mutta kipeä jos siihen koskee. Se ei silti ole sama kuin arvet. Tämä on kamalaa. Mä en halua tuntea tarvetta satuttaa itseäni. Silti mietin, miten voisin kaatua tahallani niin, että saisin käteni tai polveni naarmuille ja vuotamaan verta niin, etteivät jäljet olisi epäilyttäviä. Ja mähän voisin vastata ihan rehellisesti, että kaaduin, jos joku kysyisi.
 
Musta tuntuu, että mun pitää maanantaina pitää sellainen päivä, etten syö mitään kiinteää, vain nesteitä, mieluiten laimennettuja. Ainakin enimmäkseen. Olen syönyt tänään ihan liikaa, ja syön vielä lisää. Ja huomennakin menee varmaan liikaa safkaa. Ja haluan syödä, syödä niin paljon ettei mun tee mieli mitään ruokaa moneen päivään. Haluan voittaa nälän, haluan pystyä olemaan syömättä vaikka heikottaisi. Mutta en pysty, en uskalla syödä niin vähän, että saattaisin pyörtyä. Musta tuntuu että mun pitäisi. Olen huono, kun en uskalla. Ja olen vielä pahempi, kun annan periksi tälle halulle ahmia. Enkä mä tee sitten sitäkään kunnolla, ei mun määrät ole valtavia, ja lisäksi pidän taukoja – syön jonkin verran, katson puoli tuntia telkkaria, syön lisää, katson taas telkkaria. En mä osaa edes tätä oikein.
 
Kukaan mun elämässä ei tiedä näistä asioista. Kukaan ei tiedä, että olen taas tänä vuonna työntänyt sormet kurkkuun. Viimeksi taisin oksentaa joskus heinäkuussa. Ostin kääretortun, söin sen kokonaan (viimeinen neljännes oli vaikea saada alas, mutten voinut olla syömättä sitä) ja oksensin suihkussa. En saanut kaikkea ylös. Mutta kuitenkin, oksensin oikeasti enkä vain yökännyt paria kertaa. Ja mä lupasin alkuvuodesta itselleni, etten oksentais. Pelkäsin elektrolyyttien menettämistä ja sitä että tapahtuisi jotain vakavaa. Kesällä se pelko ei kai enää riittänyt. Ei ois tänäänkään, miehen mahdollinen palaaminen kotiin esti tällä kertaa.
 
Ehkä valitus riittäis jo tältä päivältä. Jatkan varmaan syömistä. Jos jaksaisin lähteä kauppaan, ostaisin ison pussin karkkia. Mutta en jaksa, joten syön sitä mitä kotona on. Paska päivä tänään.

Eilisillan toiveikkuus oli turhaa. Tämä päivä on hirveä. Masennus on päällä täydellä voimallaan ja mikään ei kiinnosta. En oikein jaksaisi kirjoittaakaan, pidän tauon joka lauseen välissä ja muutenkin kirjoitan paljon hitaammin kuin normaalisti. En jaksaisi tehdä yhtään mitään. Haluan vain maata sängyssä ja itkeä. Mies ei ole kotona, joten mun ei tarvi esittää aktiivisempaa kuin olen.
 
Äsken makasin sohvalla ja tuijotin tyhjyyttä. Jaksoin hädin tuskin raahautua vessaan. Sieltä laahustin keittiöön, ja jäin seisomaan jääkaapin eteen. En uskaltanut syödä mitään, pelkään etten osaisi lopettaa. Haluaisin leipoa, tai oikeastaan syödä leivoksia. En jaksa lähteä kauppaan, enkä mä muutenkaan haluis tyytyä yhteen leivokseen. En jaksa tehdä itse, ja pelkään, että söisin kaiken, jos leipoisin. Keittiössä romahdin pöytää vasten ja itkin hetken väsymystäni ja mielenkiinnon puutetta. Kävelin takaisin vessaan, pesin eiliset meikit pois ja pesin hampaat. Tulin olohuoneeseen, käynnistin läppärin. Tuijotin salasanaruutua saamatta käsiä näppikselle. Nyt olen jopa saanut netin auki ja kirjoitan. En jaksaisi, mutta ihan pienesti uskallan toivoa, että kirjoittaminen helpottaisi. Että hetken itsesäälissä pyörittyäni jaksaisin taas.
 
Jaksaisin pestä pyykkiä, jaksaisin laittaa astiat kaappiin, jaksaisin vähän siivota. Jaksaisin ehkä maalata. Ja syödä, vaikka mulle tuleekin paha olo kun ajattelen sitä. Tässä mielentilassa haluan vain herkkuja, ja se saa mut tuntemaan itseni paskaksi ihmiseksi. Lisäksi tulee pettynyt ja vihainen olo, kun en anna itselleni mitä haluan. En saa tahtoani läpi, ja suhtaudun siihen kuin kolmevuotias, se on mulle iso pettymys. En ymmärrä miten oikeasti kolmivuotiaat jaksaa tämmösiä tunteita.
 
Kiukuttaa, tekisi mieli paiskoa esineitä, ärsyttää niin paljon se etten voi ahmia. Ja kuitenkaan en jaksaisi edes pitää käsiä koneella kirjoittaakseni, miten mä jaksaisin viskoa esineitäkään. Ulkona ois ihana ilma, mutten halua mennä sinne. Tai haluan, haluan juoksemaan, mutten jaksa, ajatuskin väsyttää. Kävely olisi ok, paitsi että tuntisin huonoa omaatuntoa siitä etten juokse. Ja pelkään että en jaksaisikaan kävellä, että vain putoaisin maahan istumaan. Masennus istuu mun rinnan päällä eikä anna mun nousta.
 
Tuntuu toivottomalta, tuntuu etten ikinä pääse tästä pois. Mikään ei voi auttaa. Enkä kai edes anna itseni tuntea oloani paremmaksi. Kaikki on mun syytä. Olen väsynyt. Tämä on kamalaa, kyvyttömyys tuntea mitään hyvää. Miten mä pääsen tästä? Enkä tarkoita yleensä, vaan juuri nyt. Miten mä voin päästä tästä, kun vessassa käyminenkin käy työstä? Ulkona pitäis jaksaa kävellä, ulos menemistä varten pitäis jaksaa pukuea, pukemista varten pitäis jaksaa nousta sohvalta. Musta tuntuu ettei mun masennus oo koskaan aikasemmin ollu näin rankaa, näin pitkäkestoista. Tää on ollu päällä ehkä heinä-elokuun vaihteesta, ehkä pidempään. Miksei mikään tunnu hyvältä?
 
Pahinta on, ettei edes tiedä mikä varsinaisesti tuntuu pahalta. Miksi mä oon masentunu, en osaa sanoa. En osais selitää kellekään mistä tämä olo tulee, enkä osaa sanoa mikä tähän auttaisi. Mä haluaisin apua, mä haluaisin että joku nostais mut tästä sohvalta. En jaksa nostaa itseäni. Kaipaan seuraa, muttei ole ketään ihmistä, jota jaksaisin, jolle puhuminen tuntuisi oikealta. Mä olen yksinäinen, mä en saa elämästä mitään. Mä olen sokea taidenäyttelyssä, mä olen halvaantunut liikuntatunnilla, kuuro konsertissa. Mä en jaksa juuri edes itkeä. Menis jo pois, tämä on kestänyt tarpeeksi pitkään. Mä haluan elämäni takas.