Koulujuttuja pitäis. Ahdistaa. On nälkä, kaikki päivän kalorit jo käytetty. Etsin lupaa syödä enemmän, en löydä. Ahdistaa, olen huono, epäonnistunut, laiska, turha, tyhmä, pelkuri. Viillän, hädin tuskin saan edes verta näkyviin. En saa tätäkään tehtyä kunnolla. Kynnet ihoon, nykäisy sivulle. Uudestaan. Uudestaan. Mä en ansaitse muutakaan. Olen typerä kun ahdistun, mulla ei ole syytä siihen. Ei siis miellyttävää helpotustakaan ahdistukselle. Eikä tää edes helpota. Paitsi hetkeksi, pariksi sekunniksi.
 

En jaksa edes koota ajatuksia kirjoittaakseni selkeästi. Haluan huutaa. Rintaa painaa ja puristaa, vatsaa vihloo. Avattuja haavoja kirvelee. Revin ja hakkaan itseäni, haukun, kiroan ja vihaan. Eikä tätä voi muuttaa kukaan muu kuin minä. Mä oon yrittäny, yrittäny vuosia. Eikä mitään. Mä oon edelleen se, joka ei saa sivun mittaista koulutehtävää tehtyä koska ahdistaa. Se joka vaikeassa paikassa pakenee. Mä en enää osaa muutakaan.

Haluan syödä, mutta ei. Tällä viikolla oon yhtenä päivänä syöny yhden kalorin yli mun tavoitteen, muuten on jääny alle. Tosi hyvä viikko siis siinä mielessä, nyt en saa pilata sitä!

Haluan nukkua, mutta toi koulujuttu pitää katsoa. Pelkään sitä, kun joudun huomenna esittämään sen. Pelkään että meen lukkoon. Että oon paska, että oon valinnu täysin väärät asiat puhuttavaks, että oon ymmärtäny koko jutun väärin. Ehdin huomennakin katsoa tota, mutta jotenkin tuntuu, että pitäis kuitenkin tehdä nyt. Entä jos tulee joku yllättävä tilanne, ja en ehdikään huomenna?

Haluan tietää paljonko painan. Kahteen päivään en ole punninnut, haluan nähdä pienemmän luvun. Haluan tietää, että olen onnistunut jossain. Nyt ois tyhmää punnita, ku yleensä käyn vaa'alla aamulla, ei ois vertailukelpoista. Masentais turhaan, jos ois isompi luku.

Nukkumaan kai, ei tästä tule mitään. Kurkkua kuristaa. Onneksi on kolmiolääkkeitä kaapissa, saan ehkä jopa unta.