Eilisillan toiveikkuus oli turhaa. Tämä päivä on hirveä. Masennus on päällä täydellä voimallaan ja mikään ei kiinnosta. En oikein jaksaisi kirjoittaakaan, pidän tauon joka lauseen välissä ja muutenkin kirjoitan paljon hitaammin kuin normaalisti. En jaksaisi tehdä yhtään mitään. Haluan vain maata sängyssä ja itkeä. Mies ei ole kotona, joten mun ei tarvi esittää aktiivisempaa kuin olen.
 
Äsken makasin sohvalla ja tuijotin tyhjyyttä. Jaksoin hädin tuskin raahautua vessaan. Sieltä laahustin keittiöön, ja jäin seisomaan jääkaapin eteen. En uskaltanut syödä mitään, pelkään etten osaisi lopettaa. Haluaisin leipoa, tai oikeastaan syödä leivoksia. En jaksa lähteä kauppaan, enkä mä muutenkaan haluis tyytyä yhteen leivokseen. En jaksa tehdä itse, ja pelkään, että söisin kaiken, jos leipoisin. Keittiössä romahdin pöytää vasten ja itkin hetken väsymystäni ja mielenkiinnon puutetta. Kävelin takaisin vessaan, pesin eiliset meikit pois ja pesin hampaat. Tulin olohuoneeseen, käynnistin läppärin. Tuijotin salasanaruutua saamatta käsiä näppikselle. Nyt olen jopa saanut netin auki ja kirjoitan. En jaksaisi, mutta ihan pienesti uskallan toivoa, että kirjoittaminen helpottaisi. Että hetken itsesäälissä pyörittyäni jaksaisin taas.
 
Jaksaisin pestä pyykkiä, jaksaisin laittaa astiat kaappiin, jaksaisin vähän siivota. Jaksaisin ehkä maalata. Ja syödä, vaikka mulle tuleekin paha olo kun ajattelen sitä. Tässä mielentilassa haluan vain herkkuja, ja se saa mut tuntemaan itseni paskaksi ihmiseksi. Lisäksi tulee pettynyt ja vihainen olo, kun en anna itselleni mitä haluan. En saa tahtoani läpi, ja suhtaudun siihen kuin kolmevuotias, se on mulle iso pettymys. En ymmärrä miten oikeasti kolmivuotiaat jaksaa tämmösiä tunteita.
 
Kiukuttaa, tekisi mieli paiskoa esineitä, ärsyttää niin paljon se etten voi ahmia. Ja kuitenkaan en jaksaisi edes pitää käsiä koneella kirjoittaakseni, miten mä jaksaisin viskoa esineitäkään. Ulkona ois ihana ilma, mutten halua mennä sinne. Tai haluan, haluan juoksemaan, mutten jaksa, ajatuskin väsyttää. Kävely olisi ok, paitsi että tuntisin huonoa omaatuntoa siitä etten juokse. Ja pelkään että en jaksaisikaan kävellä, että vain putoaisin maahan istumaan. Masennus istuu mun rinnan päällä eikä anna mun nousta.
 
Tuntuu toivottomalta, tuntuu etten ikinä pääse tästä pois. Mikään ei voi auttaa. Enkä kai edes anna itseni tuntea oloani paremmaksi. Kaikki on mun syytä. Olen väsynyt. Tämä on kamalaa, kyvyttömyys tuntea mitään hyvää. Miten mä pääsen tästä? Enkä tarkoita yleensä, vaan juuri nyt. Miten mä voin päästä tästä, kun vessassa käyminenkin käy työstä? Ulkona pitäis jaksaa kävellä, ulos menemistä varten pitäis jaksaa pukuea, pukemista varten pitäis jaksaa nousta sohvalta. Musta tuntuu ettei mun masennus oo koskaan aikasemmin ollu näin rankaa, näin pitkäkestoista. Tää on ollu päällä ehkä heinä-elokuun vaihteesta, ehkä pidempään. Miksei mikään tunnu hyvältä?
 
Pahinta on, ettei edes tiedä mikä varsinaisesti tuntuu pahalta. Miksi mä oon masentunu, en osaa sanoa. En osais selitää kellekään mistä tämä olo tulee, enkä osaa sanoa mikä tähän auttaisi. Mä haluaisin apua, mä haluaisin että joku nostais mut tästä sohvalta. En jaksa nostaa itseäni. Kaipaan seuraa, muttei ole ketään ihmistä, jota jaksaisin, jolle puhuminen tuntuisi oikealta. Mä olen yksinäinen, mä en saa elämästä mitään. Mä olen sokea taidenäyttelyssä, mä olen halvaantunut liikuntatunnilla, kuuro konsertissa. Mä en jaksa juuri edes itkeä. Menis jo pois, tämä on kestänyt tarpeeksi pitkään. Mä haluan elämäni takas.