Päässä pyörii juuri nyt miljoona eri asiaa. Yksikään ei ole koulujuttu, mutta en nyt ahdistu siitä, pidän sen poissa ainakin sen aikaa että saan tän kaiken kirjotettua.

Ensin lisäys edelliseen blogikirjoitukseen. En viillellyt. En voi sanoa etten satuttanut itseäni, koska raavin jalkaani, mutta ei siitä mitään sellaista jälkeä tullut, että mitenkään pahalta näyttäisi. Ja olo oli ihan siedettävä, kai toi kirjoittaminen auttoi jonkin verran.

Sitten siihen mikä nyt pyörii päällimmäisenä mielessä ja sen jälkeen viikonlopun tapahtumia.

Tänään on opiskelupäivä, eli mulla oli luento. Oli ihan okei fiilis mennä sinne, vähän ehkä ajatukset muualla, koska lainasin kirjastosta pari syömishäiriökirjaa, ja olin toista niistä lukenut juuri ennen luentoa. Luento meni kuitenkin täysin ohi. Mun vieressä istui tyttö, jonka olen nähnyt monta kertaa aiemminkin samoilla luennoilla. Hirmuisen laiha ja pieni, ja muutenkin mulle on tullu siitä olo, ettei kaikki oo kunnossa. En oo kuitenkaan viittyny sanoa mitään, ihmiset voi olla laihoja muutenkin kuin syömishäiriön takia, ja ne voi viihtyä yksin ilman että siihen liittyisi ahdistusta. Lisäksi en uskalla sanoa mitään. Mun tutustuminen uusiin ihmisiin on aina seurannu joko jostain ulkoisesta pakosta keskustella sen toisen kanssa, tai sitten sen toisen ihmisen aloitteesta. En vaan osaa mennä sanomaan toiselle ”Moi, mikä sun nimi on?”

Nyt mä kuitenkin oon varma ettei se tyttö oo kunnossa. Näin kun se raapi kynällä käteensä haavoja, ja oli sillä jotain edellisiäkin arpia, melko tuoreita. En oo ennen nähny sen käsissä mitään jälkiä. Teki mieli tarttua sen käteen, ja estää sitä naarmuttamasta itseään. En uskaltanu. Kirjoitin pienen kirjeen tapaisen, ja halusin antaa sen sille. En uskaltanu. En tehny mitään vaikka näin mitä tapahtui. Mulla on kamala olo siitä. Pelkäsin, että vaan pahentaisin asioita. Pelkäsin, että se loukkaantuu tai suuttuu tai ahdistuu enemmän. Pelkäsin kaikkea, mun sydän hakkas hulluna ku näin mitä se teki ja kun harkitsin kirjeen antamista. Mä olin iloinen kun se jossain vaiheessa lopetti ja alkoi piirtää. Parempi sille, ja helpompi olo mulla, kun ei tarvi katsoa ja tuntea itseään niin avuttomaksi. Voi kun olisinkin osannut auttaa. Aika epätodennäköistä, että se tyttö sattuis tätä lukemaan. Jos kuitenkin sattuu, haluan sanoa: Ei ollu sun vika, että mulle tuli paha olla kun katsoin sua. Mä oisin halunnu auttaa, mutta en vaan uskaltanu. Anteeksi. Mä haluisin ettei sun tarttis satuttaa itseäs. Mä toivoisin että voisin jotenkin auttaa. Kerro jos voin. Et oo yksin.

Musta tuntuu että mun ongelmat on tosi pieniä, eikä niillä oo mitään väliä. Mitä sitten jos en syö? Ei musta vielä näe sitä. Mitä sitten jos ajattelen viiltelyä? En enää tee sitä aktiivisesti. En mä tietenkään voi suoraan siirtää mun saamaa apua jollekin toiselle, mutta jos voisin, niin ehkä tekisin niin. Ihan varma en ole, olen mä kuitenkin itsekäs. Tänäänkin mun ois pitäny unohtaa mun oma pelko ja auttaa toista. Toimin kuitenkin sen pelon mukaan, enkä niin kuin ois ollu oikein. Mä olen paha. Anteeksi.

Millainen ihminen näkee avunpyynnön eikä reagoi siihen?

Tuntuu kovin itsekkäältä vaihtaa aihetta minuun, mutta toisaalta vaikka kuinka kirjoittaisin tähän tuosta tytöstä, ei se paranna tilannetta. Toivon vaan että hänellä on joskus parempi olla. Ja toisaalta, en mä ole tuota tyttöä vahvempi tai paremmassa asemassa. Me molemmat yritetään kai vaan selviytyä.

Sitten, viikonlopusta. Perjantai meni ihan okei, söin niin kuin olen rajani asettanut, vaikka roskaruualla ne kalorit tuli täytettyä. Juttelin yhden tutun kanssa, joka myös vahtaa ruokiaan. Ihanaa puhua kaloreista niin, ettei toinen heti pidä sekopäänä ja niuhona. Sillä tutulla ei kai ole mitään ongelmaa ruuan kanssa, haluaa vain saada itsensä vähän kiinteämpään kuntoon. Niin minäkin, jos joku kysyy. Ne ei vaan sitten tiedä, että mun kaloriraja on niin alhaalla kuin on turvallista laittaa ja että mä liikkuisin mieluiten joka päivä. Salailen mun liikkumista ja syömisiä. Liikun silloin kun mies ei ole kotona, rajoitan syömistä kodin ulkopuolella ja päivisin että voin illalla kotona miehen kanssa syödä normaalia ruokaa. Jos syön ateriankorvikkeita (Nutrilett, Allevo yms.), yritän tehdä sen niin ettei muita ole näkemässä. Mä oon normaalipainoinen, ei mun kuuluis syödä niitä. Hävettää ostaakin niitä. Mutta ne on helppoja, niissä on tarpeeks vähän kaloreita ja niissä on vitamiineja ja sen sellaista.

Sitten oli lauantai, mulla vapaapäivä. Yksi kaveri vietti synttäreitään, ja tietysti siellä oli ties mitä rasvaista ja sokerista ja alkoholia. Ja mähän söin ja join. Ei hajuakaan kaloreista, ruokapäiväkirjaan heitin 1500, voi olla että tuli lähemmäs 2000. En kotona ennen noita juhlia syönyt paljoa, ja liikuin tunnin, joten ihan järjettömiin ei toi kalorimäärä karannut, mutta silti niitä tuli liikaa. Se synttäreitä juhlinut kaverini oli lihonut sitten viime näkemän. Se on sellanen tyyppi, jota olen pitänyt itseäni aikuisempana, vastuullisempana ja muutenkin kaikin puolin parempana. Olin salaa tyytyväinen sen lihomiseen. Se ei olekaan kaikessa mua parempi.

Sunnuntaina päätin ottaa takaisin noita lauantain syömisiä. Hedelmiä, ateriankorvikkeita ja maitoa. Suunnilleen 3/5 mun kaloritavoitteesta. Lisäksi kävin tunnin kävelyllä ja muutenkin oli ehkä normisunnuntaita fyysisempi päivä. Ei ollut heikko olo. Jossain vaiheessa vähän leijuva, kun en ollu ennen lenkkiä vielä syöny enkä senkään jälkeen heti kuin omenan. Ei sillai paha tehdä yhtä päivää noin. Se on meinannut vaan levitä tänkin päivän puolelle. En oo syöny kauheesti vielä. Aion kyllä syödä taas normimäärän kaloreita, mutta houkuttais syödä vähemmän. Eilenkin pärjäsin. Nälkää ei juuri tunne, jos syö vaan ihan vähän ja juo paljon. Mutta ei, en mä voi lähteä nyt tohon suuntaan. En mä saa laihtua liian nopeesti, ei tee hyvää mun kropalle ja lisäksi ihmiset alkais epäillä jotain. Haluan siihen painoon, joka mulla oli ennen ku muutin himasta. Se on neljä kiloa vähemmän kuin nyt. En tosin silloinkaan ollut tyytyväinen painooni.

En muista miten tää ruokavammailu on alkanut. En myöskään muista milloin olisin ollut tyytyväinen ulkonäkööni. Muistan kysyneeni äidiltäni joskus kumpi on kauniimpi, minä vai siskoni. Tuo saattoi olla meidän ensimmäisessä kodissa, joten olin ehkä yhdeksän tai kymmennen. En ole varma, saattoi olla toisessakin kodissa. Siitä on kuitenkin aikaa. Olin juuri märehtinyt ajatusta siitä, kuinka mun mielestä mun sisko on kauniimpi, ja jollain kieroutuneella tavalla halusin äitini sanovan niin, että voisin jatkaa itsesäälissä pyörimistä. Ehkä halusin syyn sille, että tunsin olevani rumempi, kömpelömpi, isompi ja muutenkin huonompi. Uskoin todella äitini ajattelevan että mun sisko on kauniimpi. Äiti ei tietenkään sanonut niin, sanoi että me ollaan molemmat nättejä. Totta kai, niinhän äidit sanoo. En mä silti uskonu, ”selittelyä”, mä ajattelin.

Mulla ei nyt ole aikaa kirjoittaa enempää, mutta jatkan ehkä myöhemmin tänään illalla/yöllä.

Kuva täältä.