Taas joku ammuttu. Mä en jaksa. Kovin itsekästä valittaa näin, kun ei ole itse ollut vaarassa, mutta valitan silti.
 
Mä pelkään. Pelkään että olen paikalla ku tollasta tapahtuu, pelkään että mulle sattuu jotain tai edes että näen jotain. Pystyn näkemään mielessä liian hyvin ilman kokemuksiakin, en edes halua kuvitella mitä olis jos joutuisin oikeesti näkemään.
 
Mua pyydettiin eilen lähtemään tänään ihan lähelle tuota paikkaa, yliopiston avajaiskarnevaaleihin. En lähteny. ”Ei oo aikaa”, väitin sekä itselleni että muille. Oli mulla vapaapäivä. Piti tehdä ruokaa ja sillai, oisin kyllä halutessani voinut mennä. Oikeesti en mennyt koska pelotti. Pelotti se iso ihmismassa, ja se että joku saattais tulla sinne ampumaan. En mennyt koska pelkäsin, että siellä tapahtuisi jotain, ja ihan vieressä sitten tapahtui. (Ok, ehkä ulkopuoliset ei ollu vaarassa, mutta silti.) Mä oon vaan vakuuttuneempi siitä, että asiat mitä pelkään on ihan realistisia, on ihan järkevää pelätä niitä ja vältellä tilaisuuksia ja paikkoja niiden takia. Mä en ollu lähellä tapahtumapaikkaa, koska pelkojeni takia jäin kotiin. Niiden mukaan toimiminen kannatti.
 
Haluaisin jäädä huomenna kotiin. Ja ylihuomenna, ja aina. Huomenna on töitä, mun velvollisuudentunto voittaa kyllä mun pelon, menen sinne. Mutten varmasti voi hyvin. Syksyllä on massaluentoja, pelkään niitäkin. Entä jos sinne tulee joku? Jos en vaan mee sinne? Harkitsen tätä liiankin tosissani, musta on tullu vaan pahempi tässä eristäytymisessä. En lähde baariin, en lähde keikoille, en mene leffaan, en liiku ruuhka-aikaan, jos mahdollista, en käytä metroa, jos mahdollista… Pysyn kotona, jos mahdollista.
 
Mulla on toistuvia painajaisia siitä, että mut ammutaan tai paikassa jossa olen aletaan ampua. Mä tarkkailen ihmisiä koko ajan, kuvittelen niiden hapuilevan asetta taskustaan, kun ne oikeasti etsii lompakkoa tai puhelinta. En saa unta koska pelkään. En pysty rentoutumaan. Jos oisin koskaan ollut uhkaavassa tilanteessa, väittäsin että mulla on traumaperäinen stressihäiriö. (Mitä väliä miksi sitä kutsuu.. Silti ois kiva tietää miksi en pääse näistä pakkoajatuksista.) Mä olen kuitenkin vaan nähnyt uutisia! Voiko ne riittää? En ole koskaan nähnyt edes kunnon lyöntiä oikeesti, saati puukotusta, ampumista, pommi-iskua, ydinräjähdystä ja mitä kaikkea pelkäänkään.
 
Pelkään, pelkään, pelkään. Haluaisin jäädä kotiin. Vielä mieluummin haluaisin johonkin, missä en voisi itse määrätä mistään. Mun vastuu ois pois, mun ei tarvis päättää, mun ei tarvis yrittää vaikuttaa kaikkeen, koska en voi vaikuttaa mihinkään. On raskasta yrittää olla vastuussa ihan kaikesta, myös niistä asioista joille ei voi mitään. Jos vaan oon kokoajan varuillani, pystyn välttämään pahojen asioiden tapahtumisen. Jos on yksikin asia, johon voin vaikuttaa, voin varmasti vaikuttaa muuhunkin. Kaikkeen. Kaikki on mun vastuulla, mun täytyy olla tietoinen kaikesta. En jaksa! Haluan jonnekin turvaan.