Hei.

Tarkoitus oli aloittaa tämä blogi jo aiemmin, mutta ei oikein onnistunut. Kirjoittelin kuitenkin Wordilla jonkinlaisen aloitustekstin, joten tässä se:

"Piti aloittaa uusi blogi, mutta eihän siitä tullut yhtään mitään, kun langattomat verkot ei suostu toimimaan missään. Olin Cafe Picnicissä ja yhteys ensin pätki ja sitten kun se pysyi yllä en löytänyt Maxinetin kirjautumissivua, siis sitä mihin olisi tunnus ja salasana pitänyt syöttää. Nyt olen kirjastossa, mutta tässäkin yhteydessä on jotain vikaa, kuulemma sama juttu koko alueella. Kirjoittelen nyt sitten Wordilla ja toivottavasti saan tän joskus liitettyä uuteen blogiin. Kotona en oikein halua blogia aloittaa, ainakaan tähän aikaan päivästä (kello on neljä), koska en miehelle en halua kertoa kirjoittavani blogia. Ei se varmaan lukis vaikka tietäiskin, se ei ole lukuihmisiä. Mutta jotenkin silti mä haluan pitää tän vaan itelläni. Joillekin kavereille voisin kertoa, koska ne varmaan unohtais heti eikä jatkais lukemista.

Olen kirjoittanut blogia aikaisemminkin, mutta halusin (taas) uuden, koska edellisessä on satunnaisesti ollut sellaisia asioita, joista mut tuntevat on voineet helpohkosti päätellä kuka mä olen. Lähinnä tarkoitan tässä äitiäni, mä en halua sen tietävän oikeestaan mitään. Tiedän kuulostavani vähän hölmölle, kun en halua miehelle tai äidille kertoa mun asioita. Tai miehelle kyllä, mutta hyvin rajoitetusti, ei sen mun sairaimmista jutuista tarvi tietää. Kyllä se näkee milloin mä olen stressaantuneempi ja se myös tietää etten ole hirveän hyvä olemaan stressaamatta. Lisäksi puhuminen on vaan liian vaikeeta. Ei ole sellaista ihmistä, jolle ihan kaikesta puhuminen olisi helppoa. On joitain tapauksia, joille kyllä kerron käytännössä kaiken mitä ne tajuaa kysellä.

Tarkoitus ei kuitenkaan ollut kirjoittaa noista asioista. Piti kertoa miksi haluan ylipäätään kirjoittaa blogia. Joskus mulla on elämässä vaiheita, että mun tarvii saada purkaa asioita tavallista enemmän, ja nyt on taas yksi niistä. Mulla on ahdistuneisuushäiriö, ja sillä on tapana pahentua aina keväisin, eikä tämä vuosi ole poikkeus. Ilmeisesti pääkoppani mielestä tammikuukin on jo kevättä, ei tämä ennen ole näin aikaisin alkanut. Syksyn olen yleensä pärjännyt ihan hyvin – en ilman ahdistusta, mutta olen selvinnyt sen kanssa. Varmaan pitkän kesäloman jälkeen on enempi energiaa ahdistuksen kurissapitoon. Viime syksy oli kyllä tavallista raskaampi, oli hirveästi opiskelujuttuja ja kokoajan piti olla tekemässä jotain. Olisin ihan hyvin voinut ottaa toisen kuukauden lomaa tähän perään.

Mulla on ollut kaikenlaisia mielenterveysongelmia joitakin vuosia, ei nyt ihan kymmentä, mutta yli viisi kuitenkin. Tavallaan merkkejä on ollut koko elämäni ajan, mutta vasta teini-iässä asiat rupes menemään oikeesti huonosti. Samoihin aikoihin aloin pitämään päiväkirjaa aikaisempaa enemmän, joten kirjoittaminen on ollut mulle koko sairauden ajan luonteva tapa purkaa ajatuksia. Pahimpina aikoina en ole saanut mitään järkevää tekstiä paperille, vain yksittäisiä sanoja ja piirustuksia. En ole koskaan ollut ihan oikealla sairaslomalla, aina olen tehnyt edes vähän töitä. Tavallaan se on ollut hyväkin, en ole vain eristäytynyt kotiini. Toisaalta on ollut aikoja, joista näin jälkikäteen mietin olisiko sittenkin ollut parempi olla rehellisesti saikulla. Sosiaalinen elämä, jota mulla ei muutenkaan hirveästi ole, olisi kyllä kärsinyt aika paljon.

Mulla on ollut muutamaakin erilaista diagnoosia, masennusta, persoonallisuushäiriötä ja sellaista. Nykyisissä papereissa lukee vain ahdistuneisuushäiriö (yleistyneen ahdistuneisuushäiriön ja sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä), ja mä oon samaa mieltä. Ei mulle muuta diagnoosia vois enää laittaakaan, vaikka eihän sillä diagnoosilla kai pitäisi olla niin väliä. Silti on ehkä helpompi selittää ihmisille tuntemuksiaan kun niille on nimi. Masennus mulla on varmasti ollut. Siihen auttoi muutto pois vanhempien luota. Mielialaa parantaa kummasti, kun oikeasti haluaa mennä kotiin, eikä tarvitse koko ajan tuntea syyllisyyttä – äitini on loistava aiheuttamaan syyllisyydentuntoa. Persoonallisuudessa on edelleen elämää häiritseviä ylikorostuneita piirteitä, mutta ei ehkä häiriöksi asti. Toisaalta on vaikea erottaa mitkä piirteet on persoonallisuutta ja mitkä ahdistuneisuushäiriötä. Olen aina ollut helposti stressaantuva, joten ehkä se yhdessä mun kokemusten kanssa on tän häiriön aiheuttanu, eikä oikeestaan voikaan sanoa missä menee raja sairauden ja mun omien piirteiden välillä.

Olen yrittänyt selvitä tämän kanssa monella tavalla. Terapiassa olen ollut vuosia, ja kohta Kelan kustantama terapia on lopussa ja pitäisi selvitä itse. Tai on mulla varaa jatkaa kerran kuussa senkin jälkeen kun Kela ei enää tue, mutta se on hirveän vähän nykyiseen kertaan viikossa verrattuna. Lääkitys mulla on ollut sekä ahdistukseen että masennukseen. Loppuvaiheessa oli enää yksi lääke, mutta muutama vuosi sitten tarvitsin yksiä lääkkeitä vähentämään ahdistusta ja auttamaan nukahtamista ja toisia masennukseen. Nuo toiset olivat mun annoksella myös kai jotenkin ”aktivoivia”, tarvitsin sitä, koska ahdistuslääkitys aiheutti päiväväsymystä. Olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että enää ei ole lääkkeitä, vaikka välillä tuntuu että niitä tarvitsisi.

Terapian ja lääkityksen lisäksi mulla on ollut vähemmän hyviä keinoja selvitä. Tällä tarkoitan vähän kaikenlaista itsetuhoisuutta – olen viillellyt, aiheuttanut itselleni palovammoja, hakannut käsiäni mustelmille, ollut syömättä, syönyt ja oksentanut. Mikään näistä ei ole ollut oikeesti vakavalla asteella, viiltelyjäljet ei oo koskaan ollu naarmuja kummempia, palovammat on ollu pieniä, mustelmat vaaleita, syömättömyyttä oon jaksanu vaan pari viikkoa kerrallaan, en oo vetäny mitään valtavia määriä ruokaa oksennettavaksi enkä oksentanut niin pitkään ettei mitään olisi sisälle jäänyt. Aina on ollu kiinnijäämisen vaara, siksi olen pitänyt oireilun ”kurissa”. Pieniäkin viiltelyjälkiä on perseestä piilotella, saati sitten pahempia. Syömishäiriödiagnoosia mulla ei ole, eikä voiskaan olla ku en oo tarpeeks pitkiä aikoja oireillu. Ei oo ollu tarvetta, se on ollu aina lyhytaikanen keino selvitä pahimman ahdistuksen yli. Eikä siitä jää kiinni yhtä helposti kuin noista muista. En mä oikeestaan pelkää lihomista tai halua laihtua, tai muuta tollasta. Mutta kaloreiden laskeminen on pakokeino. Jos joudun laskemaan ja miettimään syömisiäni ja liikkumisiani, mulla on vähemmän aikaa ahdistua muista asioista. Siksi välillä päätän etten  saa syödä kuin x määrän kaloreita." 

Kirjoittelen tänne kun tulee tarve kirjoittaa. Voi tulla pitkiäkin taukoja. Nyt on rauhallinen olo, sellainen ettei mitään ahdistusta koskaan ole ollutkaan. Eilen oli aika paljon paskempi päivä, joten en mä nyt vielä yhden illan rauhallisuuteen luota.

Vielä en tiedä mitä nimeä itsestäni käytän tässä blogissa, mutta jos nyt jotain kommentteja tulee ja koen tarvetta vastata, laitan nimekseni vain "blogin kirjoittaja" tai jotain vastaavaa.