Yle Teema uusii Hulluuden historia –dokumenttisarjan. Tietysti mä katon sen. Katon kaikki hulluista, ulkopuolisista, eksyneistä ja muista särkyneistä kertovat dokumentit ja elokuvat, joihin törmään. Välillä on helpompi katsoa surua ja epätoivoa kuin kokea sitä itse. Youtubessa on paljon syömishäiriödokkareita, katson niitä ehkä kerran viikossa. Ahdistuksesta ja masennuksesta katson vähemmän dokumentteja, mun oma ahdistus pääsee enemmän pintaan silloin. Helpompi on katsoa leffaa, se vetää pois todellisuudesta, dokumentti muistuttaa koko ajan siitä, että ne asiat on oikeita.
 
Tulipa äkkiä tuskainen olo. Mulla on masennuksesta kertova video taustalla pyörimässä. Siinä puhutaan nyt siitä kuinka vaikeaa on kertoa muille sairaudestaan. Ehkä mä tunsin syyllisyyttä siitä, etten kerro muille, työnsin sen tietoisen syyllisyyden vaan äkkiä pinnan alle, mutta tuskaisuus jäi. Mun kurkussa on epämääräinen tunne, ihan kuin joku puristaisi sitä – ei kovaa, ihan hellästi. Pelkään että siinä on jotain fyysisesti vialla, vaikka tiedän ettei tätä tunnetta ole, jos mulla on aidosti hyvä olla. Nykyisin huomaan useammin ensin tuon fyysisen oireen, ja ahdistuksen vasta sen jälkeen. Ahdistaa tuo tunne, ja sitten se tunne pahenee, ja sitten ahdistaa enemmän..
 
On yhtä aikaa hikoileva ja kylmä olo, korvissa soi. Haluan satuttaa itseäni, alan dissosioida ja mun ruumis ei tunnu mun omalta. Toi helpottais, jos vaikka löisin käteni pöydän reunaan. Inhottavaa katsoa käsiään ja ei kunnolla nähdä ja tuntea niitä omikseen. Totta kai mä tajua, että ne on mun, ja mähän todistettavasti hallitsen niitä, kun kirjoitan. Mutta oikeesti, tunnen olevani vain osassa kroppaani, en mä ole mun käsissä tai jaloissa, mä olen mun päässä ja rinnassa, vähän ylävatsassa. Noita alueita en kadota dissosioidessani niin usein, kädet ja jalat vaan. Lyön käsiäni toisiaan vasten, luu vasten luuta, ja saan ne hetkeksi omikseni. Mulla on kuuma, otan täkin pois. Mulla on kylmä, otan sen takaisin.
 
Mun kirjoitustyyli muuttuu. Mä kirjoitan siitä mitä teen juuri nyt, en saa ajateltua mitään muuta. Käsien nojaaminen läppärin reunaa vasten tuntuu ikävältä, joudun ravistelemaan niistä paineen tunteen pois. Tuntuu kuin tulisin hulluksi. (Öh, mähän olen jo, tyhmää sanoa noin.) Katson ympärilleni, ja näen epäonnistumista. Kengät keskellä lattiaa, astiat olohuoneen pöydällä, kuoleva viherkasvi. Otan pöydälle jääneen haarukan ja lyön itseäni. Ja lyön uudestaan, uudestaan. Melkein saan itkettyä. Paleltaa, kurkkua kuristaa. Mulla ehti olla hyvä hetki tänään, luennolla oli seuraa. Aloin epäillä olinko koskaan oikeasti masentunut tai ahdistunut. Kun jään yksin, joudun huomaamaan, että olin ja olen.
 
Haluan mustelmia, haavoja, palovammoja. Haluan olla rauhassa hajalla, en halua vain selviytyä ja selviytyä. Viikosta toiseen, mä raahaan itseni päivien läpi ja teen kaiken mitä pitää tehdä. Hymyilen ihmisille, nauran, olen kohtelias, teen työni ja opiskeluni, tervehdin bussikuskia ja jopa heilautan kättäni kun nousen kyydistä. Olen niin hyvä kuin osaan. Yksin hajoan. En kerro kenellekään, näytän vaan hyvät osat minusta. Muut pitää mua ahkerana ja hyvänä ihmisenä. Tänään onnistuin mainitsemaan toiselle ihmiselle viime kevään julkisesta paniikkikohtauksesta, siitä jonka sain kun piti pitää esitelmä. Se toinen ei halveksinut, se ilmaisi myötätuntoa, ihan kuin oisin vaan sanonu ”katkaisin jalkani” tai jotain muuta vastaavaa. Opettelen, mutta en vieläkään osaa kertoa tämänhetkisestä tilastani, vain menneistä.
 
Tärisytän jalkaani, pyörittelen hiuksiani käsissäni, syön sormenpäitäni, en voi istua paikallaan, en voi rentouttaa lihaksiani. Olen tänäänkin hymyillyt ja kertonut, että menee ihan hyvin, edistyn koulujutuissa, harrastan ja kaikki on ihan jees. Musta tuntuu etten oo yhtään uskottava, haluaisin että joku näkis mun läpi. Viikko sitten yksi ihminen kysyi: ”Miten sulla menee, onko kaikki ihan okei?” Ei erityisen huolestuneella äänellä, ei epäilevästi, mutta halusin kuulla sen niin, että se ehkä näki jotain. Kukaan ei kai kuitenkaan näe, eikä ainakaan yritä painostaa mua kertomaan. Enkä kai silti kertoisi, muiden kanssa mulla on parempi olo ja alan oikeasti epäillä onko mun ongelmat niin isoja kuin kuvittelen, ehkä mä olen vaan vähän maassa, en kunnolla masentunut, vähän stressaantunut, en oikeasti ahdistunut.
 
Olen taas vähän enemmän läsnä, pystyn taas kuuntelemaan videota taustalla, pystyn olemaan hetken paikallani. Ei ole yhtä hullu olo. Paitsi nyt, se tuntuu tulevan takaisin. Itkettää, mutten saa itkettyä kunnolla. Ärsyttää, kun en ole parantunut vaikka olen yrittänyt. Yritän liikkua, yritän syödä oikein. Okei, voisin syödä enemmän, silloin vois ehkä olla parempi olo, mutta tän pitäis riittää! Mun pitäis pystyä voimaan paremmin, mun pitäis tahtoa sitä vaan enemmän. Mä nautin liikaa tästä, itsesäälissä on turvallista. Mä pelkään menettäväni itseni. Musta on ihanaa nähdä paremmin näkyviä luita, edistyn edes jossain. Olen päässyt nyt alle 55 kiloon, ja haluan alemmas, tasan 54 kiloon. Ja varmaan senkin jälkeen alemmas.
 
Mä en pysy yhtään aiheessa, ei mun kappaleiden sisällöt tässä kirjoituksessa oo mitenkään järkeviä, hypin joka suuntaan. Mahtaa olla hankala lukea tätä. Mun ainakin on hankala pysyä ajatuksieni perässä, ja näin pyörii tällaisina hetkinä. Olen kamala ihminen, haluan vaan huomiota ja sääliä ja huolenpitoa. En halua tehdä itse mitään. Haluan seota oikeasti, haluan etten saa huolehtia. Haluan jonkun päättämään asiat mun puolesta. En jaksa miettiä mitä tehdä ruuaksi, en jaksa siivota, en jaksa miettiä mitä tekisin. Pakotan itseni lähtemään ulos kotoa, teen asioita. En vaan haluaisi. En jaksa ajatella.
 
Haluan viiltää, tämä lyöminen ja haarukan varrella hakkaaminen ei riitä. Mä olen yksin. Mä haluan olla lapsi, en jaksa olla aikuinen, en jaksa velvollisuuksia, en jaksa päätöksiä. Haluan että joku huolehtii musta. Kirjoitinko jo aikaisemmin ton lauseen? Ainakin ajattelin sitä. Haluan jonkun tarttumaan mun käteen kun otan terän ja estämään mua. Haluan jonkun sanomaan: ”Tänään ostat valmispinaattilettuja, ja syöt koko paketin. Et laske kaloreita, et yritä olla täydellinen.” Haluan jonkun mun puolelle, koska itse en ole. Mä olen ihan kamala itselleni. Mä lyön itseäni, siis pahoinpitelen. Lievästi, mutta silti. Mä vaadin mahdottomia itseltäni, mä en anna itseni syödä tarpeeksi. Jos kohtelisin lasta niin kuin kohtelen itseäni, se otettais multa pois.
 
Mä haluaisin nauttia asioista. Piirtäessä tunnen jotain etäisesti nautinnon tapaista, mutta siinäkin on jotain välissä. Mä olen lasikopissa, en pysty koskettamaan muuta maailmaa, ja lasikin on vähän sumuista, en näekään oikein. Mutta olen turvassa, kuka tietää mitä mun kopin ulkopuolella on. En anna raahata itseäni sinne. Olen aina hieman jäykkä, en osaa vaan olla, en jutella vapautuneesti. Olen ihan hirveän yksin. Mulla ois monia hyviä ihmisiä ympärillä, mutten anna niille edes mahdollisuutta yrittää. Mä vaan kadehdin niitä ja tunnen itseni surkeaksi ja huonoksi.
 
Mun terapeutti sanoo, että musta on helppo pitää. En tiedä miksi olisi. Yritän joskus olla hauska, mutta heti kun olen sanonut jotain hauskaksi tarkoitettua, kuulen sen omassa päässäni ihan tyhmänä. Yritän olla liian erityinen. Olen huomionkipeä, ja hankin huomioni väärillä tavoilla. Vatvon asioita. Olen lapsellinen. En ole tarpeeksi siisti tai asiallinen. En ymmärrä miten kukaan mun tuttu voi tykätä musta. En näe itsessäni mitään erityistä. Ajattelen liikaa. Olen loppujen lopuksi aika synkkä ihminen, en vain näytä sitä. Tai ehken synkkä, ehkä vain voimakkaasti tunteva, ja viime vuosina tunteet on vaan sattunu olemaan negatiivisia. Toisilla tunteet on pikkukiviä, jotka rapisee alas rinnettä. Mulla ne on valtavia järkäleitä, jotka vielä tönii toisiaan. Mun tunteet on maanvierimiä. Juuri tätä takoitan sillä, että yritän olla liian erityinen, yritän olla jotain ihmeellistä, poikkeuksellista, jotain mitä muut ei voi ymmärtää.
 
Pystyn näköjään taas kirjoittamaan kohtuullisen järkevästi ja istumaan rauhassa sohvalla. En enää tärise, en istu jäykkänä, vaan nojaan. On vähän parempi olla, on vähän toivoa. Ehkä mä huomenna en ole ahdistunut syömisestä, ehkä en ole nälkäinen koko päivää. Ehkä mä jaksan siivota ja tehdä ruokaa. Ehkä huomenna en kärsi. Epäilen kyllä, ei mun toivo ole kovin suuri. Kädessä on punainen jälki, se on vähän koholla. Saatoin hakata itselleni mustelman. Tällaista tämä on, sekavaa ajatuksen virtaa. Tämänkertainen teksti oli keskeltä ahdistusta, ei ihan pahinta mahdollista paniikkia, vaan yleistä tuskaista oloa. Tätä mun elämä on. Tätä on olla hullu.