Olen miettinyt mitä mulle seuraa siitä, että olen ollut käytännössä koko nuoruuteni, ja aika ison osan lapsuuttanikin kai, melko ahdistunut. Olen nyt sen ikäinen, että mun aivojen pitäis olla ”valmiit”. Tietyt useimmiten käytetyt hermoradat on siis vahvistuneet ja vähemmän käytetyt heikentyneet ja niin edelleen, jos olen oikein ymmärtänyt. Velvollisuudet aiheuttaa mulle ahdistusta, oli ne sitten sellaisia, jotka oikeesti vaikuttaa mun ja toisten ihmisten elämään, tai ”mukavelvollisuuksia”, kuten siisti koti. Toki kaikki jossain määrin stressaa asioita ja miettii niitä, eihän kukaan muuten edes sais mitään tehtyä, mutta mulla stressi on ahdistuksen tasoista ja estää mua tekemästä niitä asioita, joista sen on tarkoitus muistuttaa. Pystynkö mä enää muuttamaan tätä? Kuinka paljon helpompaa tän muuttaminen ois, jos mä oisin alkanu ahdistua asioista noin paljon vasta muutamaa vuotta myöhemmin? (Mä muistan ensimmäisen kerran itkeneeni läksyjen takia 12-vuotiaana. Tehtävä tuntui musta aivan liian vaikealta, ja silti mä tunsin ihan mieletöntä painetta tehdä se. Mua ahdisti, ihan varmasti.)

Ja entäs sitten mun keinot käsitellä ahdistusta ja päästä siitä? Voinko mä enää edes oppia mitään parempia keinoja, jos olen tähän asti selviytynyt huonommilla? Voiko ne paremmat edes toimia, kun mun aivot ei ole oppineet niitä? Ainakaan liikunta ei lievitä stressiä niin kuin ihmiset väittää. Tai toki sen liikuntasuorituksen aikana, ja vähän sen jälkeen, olen vähemmän stressaantunut, koska energia ei yksinkertaisesti riitä. Mutta muuten en ole huomannut erityistä helpotusta, ja tänä keväänä olen liikkunut omasta mielestäni aika paljon. Kuitenkin mä oon tottunut saamaan mielihyvähormonit huonommista lähteistä: viiltely, tupakointi, syöminen, ja niin edelleen. Mikään ei toimi yhtä hyvin. Voiko koskaan toimiakaan?

Mä en juuri käytä noita keinoja nykyisin, paitsi tuota syömistä. Lähinnä siksi, että en halua jäädä kiinni. Jos asuisin yksin eikä vanhempiin tarttis olla yhteydessä, varmasti viiltelisin paljon enemmän. Tänä keväänä olen tehnyt yhden säälittävän pienen naarmun, uskoisin että mulla ois enemmän, jos ei olis ihmisiä, jotka vois nähdä. Ruokaa ja sen rajoittamista oon kyllä käyttäny, sen pitäis olla ihan selvä jos tätä blogia on lukenut. Liikuntaakin tossa mielessä. Voiko mikään lempeämpi tapaa toimia yhtä hyvin, kun on kerran käyttänyt näitä? Ei laiturin reunalta veteen hyppääminen enää tunnu niin erikoiselta, jos on kerran hypännyt useammasta metristä.

Oonko mä koko loppuikäni helposti ahdistuva? Loppuuko paniikkikohtaukset ikinä? Pääsenkö mä koskaan eroon halusta viillellä, laihduttaa, oksentaa ja polttaa tupakkaa? Oisko mulla helpompaa, jos ahdistus ei ois kulkenu mukana niin pitkään? Osaanko mä edes päästää siitä irti, vai onko se liian kiinteä osa mua?

Mikä mun elämässä olis erilaista, jos sen ajan, ku mun aivot on kehittyneet, en olis tuntenu niin paljon yksinäisyyttä, huonommuutta, suorituspakkoa, riittämättömyyttä, ahdistusta, masennusta ja kaikkea muuta paskaa?

Vielä ennen nukkumaanmenoa pikaiset yleiskuulumiset. Kuten viimeksi kerroin mun ”virallinen” kaloritavoite on parituhatta. Tällä viikolla se on mennyt kerran yli. Ei ollu mun valinta, enkä tarkkaan tiedä ees kuinka paljon meni yli, ku käytiin ravintolassa. Muuten oon syöny alle pari tonnia, siinä 1400-1700 välissä pyöriny. Huomiseksi oon suunnitellu ruokani, tällä hetkellä kalorimäärä ois 1000, vaikka siihen tulee ehkä lisää jonkin verran. Haluisin kyllä pysyä tollasessa oikeesti pienessä määrässä, just nyt tuntuu että kunnollinen kalorimäärä vaan lihottais.

Huomenna aion mennä aamusta näyttämään opiskelujuttuani sille tyypille, joka sen tarkistaa. Tuntuu että en oo saanu siihen tehtyä juuri mitään, enkä varsinkaan lähellekään oikein, ja pelkään mitä se sanoo. Yritän vaan aatella, että mitä nopeemmin saan ton hoidettua, sitä nopeemmin pääsen velvollisuuksistani eroon. Sit voin vaan viettää kesää ja käyttää vapaa-ajan niin kuin haluan. Silti, ahdistaa, stressaa, jännittää, pelottaa.