Pitkiksi venyy tauot kirjoitusten välillä. Nyt on jääny kirjottamatta, koska ei tunnu olevan aikaa, ja lisäksi oon yhdessä nettiruokapäiväkirja-paikassa, missä voi olla muita kavereina ja sinne voi kirjottaa statuksia, joten oon aukonu siellä päätäni.

On ollu ihan hyviä hetkiä, liikunta sujuu koko ajan paremmin. Mulla on mahdollisesti uusi kaveri, aika jännää. Uudet ihmiset on jotenkin hämmentäviä, ku niitä ei vielä sillai osaa tulkita, eikä ihan tiedä kuinka paljon itsestään on sopivaa kertoa ja kuinka paljon se toinen edes haluaa tietää.

Syy miksi halusin tänään kirjoittaa, on sama vanha. Paska olo, joka pitää johonkin purkaa. Tai ei nyt enää ole mitenkään sietämätön, mutta tää päivä on ollu aika ikävä.

Alkoi heti aamusta, herätessäkään ei ollut mikään erityisen lupaava olo. Nousin, kävin vaa’alla. Paino edellisestä viikosta 0,1 kiloa enemmän, eli käytännössä ei muutosta. Eilen tosin söin mäkissä, eli suolaa tuli, joten varmaan nestettä kropassa normaalia enemmän. Silti vitutti, ku ei ollu pudonnu. Tosta laihdutuksesta sen verran, että oon nyt kai nostanu kalorirajan oikeesti järkevälle tasolle, 1800 kaloriin päivässä. Tai ainaki kokeilen noin, jos pysyn tossa rajassa, ja paino nousee, palaan takas vähän alempaan.

Rajoissa pysyminen on kuitenki ollu ongelma. Tänään söin päälle 3000 kaloria, ei hyvä. Aamulla tuli mieleen yksi koulujuttu, sitten toinen, sitten yksi työjuttu, sitten se kuinka haluan liikkua, ja pitää kodin siistinä, ja olla hyvä opiskelija, ja hirveesti kaikkea mitä mun pitää tehdä eikä ajatukset katkea ja ääni päässä vaan jatkaa huutamista siitä, kuinka mun PITÄÄ HOITAA KAIKKI JA OLLA TÄYDELLINEN JA KÄYTTÄÄ KAIKKI AIKA HYÖDYKS. Ei mitään löysäilyä, nyt töihin. Ja kaikki tuli taas kerralla mieleen. Se oli liikaa, ahdisti, se tunne tuli vaan valtavana aaltona, enkä voinut estää kun en saanut tuota ajatusketjua katkeamaan. Löysin itseni lattialta itkemästä. Tuntui kuin olisin maailman surkein pieni otus, ja kaikki on ihan mahdotonta. Olin mielettömän yksin ja avuton, eikä mulla ollut mitään millä päästä pois.

Kroppa väsyi, tietenkin. Itku loppui, koska ei sitä jaksa pitkään. Siivoilin ja hajoilin vähän väliä, purskahtelin itkuun. Ei ollut nälkä, mutta silti menin keittiöön. Suklaata, sokeria. Ei varsinaisesti ollut suklaata, mutta oli maapähkinävoita ja kaakaojauhoa, niitä kun sekoittaa saa käytännössä Nutellaa. Pari leipää, päälle valtava kasa tuota möhmää (joku kolme-neljä ruokalusikallista) ja vielä yksi ruokalusikallinen voita päälle. Ällötti jo tehdessä, mutta söin sen silti. Inhotti, teki mieli oksentaa. Menin suihkuun, tunsin kuinka toi tulis ylös, jos vaan tunkisin sormet kurkkuun. Otin jopa ämpärin viereen (en mä suihkukaivoa halua tukkia), mutta vaikka jossain vaiheessa olin kumartuneena sen päälle, en loppujen lopuksi oksentanut. Piti lähteä, enkä ehtinyt enää oksentaa, koska piti laittaa itsensä valmiiksi. Harkitsin kyllä koko ajan, ja oli lähempänä kuin pitkään aikaan, etten oksentanut.

Menin yhteen ryhmätapaamiseen. Bussimatka oli karmea, oli paha olla, itketti. Inhotti mennä muiden luokse, kun olin koko ajan itkun partaalla – en mä sellasena halunnu näyttäytyä kellekään. Kaipasin vaan jonkun syliin, jotain tukea jostain. Oli ihan hemmetin yksinäinen olo, enkä välittänyt mistään. Se ryhmä on samassa paikassa kuin missä psykologini on töissä. Aulaan tullessani luulen, että näin psykologini siinä ruokala/kahvilapaikassa, ihan varma en ole, koska häivyin äkkiä nurkan taakse, iski ihan liian monta tunnetta kerralla. Mulla oli paha olla, joten kun näkee sellaisen ihmisen, jonka kanssa on puhunut paljon, ja joka tuntee mut hyvin, oli halu mennä luokse tai edes moikata. Saada jokin tunnustus siitä, että olen jollekin olemassa. Lisäksi tietysti kaipasin halausta, kaipasin apua. Muhun sattui ja mä olin yksin, totta kai mä halusin noita asioita.

Seuraava tunne oli kuitenkin syyllisyys tuosta. Syyllisyys siitä, että kaipasin huomiota ja että kehtasin edes haluta mennä häiritsemään toista. Se on ihan okei, kun on virallisesti sopinut tapaamisen, muttei toisen vapaa-aikaa (tai taukoa) saa häiritä. Mun on vaikea edes lähettää sähköpostia mun terapeutille, koska pelkään häiritseväni! En sais edes haluta mitään ylimääräistä, en saa kaivata mitään sellaista. Se on itsekästä. Ei saa olla itsekäs, se on pahimpia asioita mitä voin olla.

Seuraavaksi tuli viha, luultavasti tuota syyllisyydentuntoa helpottamaan. Miksi sen pitää olla sellainen ihminen, etten voi vaan mennä sanomaan moi? (Koska kieroutunut yksipuoleinen ihmissuhde, jossa toinen tietää toisesta kaiken ja toinen ei taas tiedä toisesta (melkein) mitään, ja joka on olemassa vain vastaanotolla, ja jonka päämäärä on sen loppuminen.) Miksi se ei ole saanut mua muuttumaan niin, ettei mulla enää olis tällasta? (Koska se olen minä, jonka pitää se työ tehdä.) Miksi se saa vaan istua rauhassa kun mulla on näin paha olo ja joudun kestämään sen yksin? Miksei se auta mua? (Eihän se edes tiennyt, eikä mulla muutenkaan vois olla 24/7-terapeuttia. Haluisin kyllä..) Mä hajoan, ja ihminen, joka osaa kuunnella mua, on ihan lähellä, enkä silti voi mennä pyytämään apua.

Kävin vessassa kokoamassa itseäni ja pyyhkimässä kyyneleet. Menin ryhmään, käytännössä en osallistunut, olin niin piilossa kuin kykenin. Itkin vähän, yritin vaan pitää itseni kasassa. Myöhemmin kävin vielä harrastuksissa, ja söin taas lisää. Kaupasta pari voisilmäpullaa ja kaakaota. Halusin taas oksentaa, mutta tilaisuutta ei ollut.

Olen alkanut syödä enemmän, mutta silti haluan vielä laihtua. Ja pelkään, että paino nousee. Ahdistaa nämä mitä olen tänään syönyt, ja tavallaan haluaisin syödä huomenna tosi vähän. Vaan jotain light-colaa ja ehkä jotain mehukeittoa tai joku ateriankorvikepirtelö. Mulla on jopa mahdollisuus tohon, pystyn järjestämään menoni niin, ettei kukaan huomaa etten syö. En vaan tiedä pystynkö siihen, varsinkin kun pitää opiskella. Joka tapauksessa haluan loppuviikon jättää kalorit sen verran vajaiks, että viikon jälkeen oon yhteensä syöny yhtä paljon kuin oisin, jos oisin syöny joka päivä sen 1800.

Taas pakenen näihin ruokajuttuihin, toi edellinen juttu oli vaikee kirjottaa. Itketti, tuli koko ajan mieleen mitä kaikkea mun pitäis tehdä ja kuinka huono ihminen olen. Mulla olis nyt kyllä keinoja hallita tota ahdistusta, mutta en vaan jaksa yrittää. Ja osittain ne tuntuu niin riittämättömiltä, ahdistus tulee kuin iso hyökyaalto, ja mulla on pelkkä viiden euron sateenvarjo, jonka avulla mun pitäis olla kastumatta.

Kunpa mä osaisin päästää perfektionismista. Ja kunpa mä en tuntis syyllisyyttä siitä, että mua ahdistaa. Kunpa joku sanois mulle ettei mun tarvi olla täydellinen. Kunpa mä riittäisin tällaisena maailman surkeimpana pienenä otuksena.

Alkuperäinen kuva täältä.