On ollut viime päivinä sellainen olo, että voisi kirjoittaa, mutten ole ehtinyt. Nyt kun ehdin (siis nukkumassa mun pitäis kyllä olla), en muista enää mitä halusin kirjoittaa. Pitäisi kirjoittaa ylös kun tulee mieleen joku juttu. Viimeksi olen näemmä kirjoittanut viikko sitten, joten jos käyn viikon läpi ja katsotaan muistanko mitä kirjoittamista oli.’

Maanantaina olin duunissa ja tein vielä kirjastossa sen jälkeen hommia. Viikonlopun syömisen jäljiltä päätin pitää kalorit siedettävällä tasolla, ja kyllä ne jäikin siihen, muttei fiksuista ruuista. Söin kirjastossa pakastemunkkeja, niissä ei ollu ihan mielettömästi kaloreita herkuksi – ei ne tosin ihan mielettömän hyviäkään ollu. En syöny koko rasiaa, koska niiden maku alkoi kyllästyttää. Maanantain 1500 kalorista 500 tuli noista munkeista. Tiistaina söin normaalimäärän ruokaa, parituhatta kaloria. Oli kai ihan jees päivä, ei ihmeellisiä muistikuvia siitä.

Keskiviikkona kävin juoksemassa, kaivelin opiskelupapereita kellarista ja pikaisesti selasin niitä. En jaksanut sen enempää niitä pohtia, jotenkin pelkkä papereiden kaivaminen esiin oli tarpeeksi stressaavaa ja henkisesti työlästä. Tuntuu tyhmältä, etten saa tehtyä kunnolla töitä kerralla. Ahdistaa, mun vatsaa alkoi vihloa heti kun ajattelin etten saa opiskeltua paljoa yhtenä päivänä.

Mä oon ollu muutenkin normaalia ahdistuneempi viimeaikoina, ehkä se johtuu siitä ettei enää ois paljoa juttuja tehtävänä ennen ku voin aloittaa kesän ja olla hetken ilman velvollisuuksia. Sen edellisen paniikkikohtauksen alun jälkeen mulle on käyny pari kertaa samoin – rintaa vihloo, hengitys tuntuu vaikeemmalta, ja meinaa iskeä joku kuolemanpelon tapainen, koska pelkään että mulla on sydänkohtaus tai jotain vastaavaa.

Edellisen tollasen syystä en edes saanut kiinni, en tiedä mistä se tuli, mun rintaa vaan alko vihloa. Olin töissä silloin, joten en voinu päästää sitä pahenemaan, enkä mä muuallakaan haluis. Yritin vaan keskittyä hengittämään ja kuuntelemaan ääniä ympäristöstä – se vie mun keskittymisen muualle ja tavallaan unohdan ajatella miltä mun kropassa tuntuu.

Pelkään kuitenkin että joku päivä tollanen ”ei mistään” tuleva paniikkikohtaus pääsee oikeesti iskemään täydellä voimalla, ja mä tunnen jo nyt että jos niin käy, niin se on pahin paniikkikohtaus, minkä olen saanut. Mä pelkään että saan ne pahimmat oireet, että oikeesti luulen kuolevani tai tulevani hulluksi. Mä oon tuntenu noiden ajatusten yrittävän tulla pintaan, ja mä pelkään että joskus niin käy. Jos tollaset tunteet pääsee ylimmäksi, en pysty piilottamaan paniikkikohtausta muilta, mun toimintakyky oikeesti katoais. Töissä en pystyis tekemään töitäni, kotona en opiskelemaan tai tekemään mitään muutakaan.

Olen kuitenkin saanut pidettyä ahdistuksen jotenkin kurissa. Torstaina onnistuin tekemään opiskelujuttuja. Viikonloppuna söin joka päivä ihan liikaa. Perjantaina olin liian väsynyt tehdäkseni ruokaa, ja ennen kuin ehdin järkeillä asiaa, oltiin jo tilattu pitsaa. Mua ahdisti, tiesin jo silloin perjataina, että tänä viikonloppuna tulisin syömään pakosta paljon, useampi sukulaisvierailu oli tiedossa. Ahdisti ja itketti se, että mä käytän tollasia tekosyynä syödä, ja että söisin niin paljon, paino nousee, mä oon huono ihminen, mun pitäis pystyä parempaa.

Jos mä syön paljon, mua yhtä aikaa ahdistaa ja musta tuntuu hyvälle. Pelkään lihovani, mutta on ihanaa olla laskematta kaloreita ja syödä. On kummallista tuntea yhtä aikaa hyvää oloa ja epäonnistumista. Kun vaan jotenkin voisi ottaa pois ne kalorit ja saada sen hyvä olon, minkä syömisestä saa. Oksentaminenhan on looginen ratkaisu, eikö? Perjantaina mulla oli jo hammasharja kurkussa, mutta en kuitenkaan oksentanut, koska mieskin oli kotona enkä halunnu jäädä kiinni. Mä oon viimeaikoina ollu niin montaa kertaa lähellä oksentamista, että jos mä oisin yksin kotona, ja söisin liikaa, varmaan oksentaisin.

Tänään en laskenu kaloreita, enkä eilisiltana. Huomenna aloitan kyllä taas, haluan päästä tän viikonlopun jälkeen taas kunnolliseen syömiseen. Tai siis, en oikeesti, en kunnolliseen kunnolliseen. Viime viikolla päätin, että söisin parituhatta kaloria päivässä. Alun perin aattelin 2100 kaloria, mutta vaikka se on laskennallisesti se, mitä mä käytän päivässä, se ei tuntunu hyvältä. Nyt ei tunnu se kakstuhattakaan. Alle 1400 ois ehkä sellanen, mikä nyt tuntuis siedettävältä.

Mä oon pyörtäny kaiken järkevän, mitä oon päättäny. Alkuvuodesta olin sitä mieltä, etten oksenna (no, enhän mä ole, ainakaan vielä), en kehitä ”turvaruokia” (ne tuli heti kyllä mukaan), en hanki vaakaa (tänä viikonloppuna tuli sellanenkin ostettua), en syö liian vähän ettei mulle tule halua ahmia (hah, mähän sahaan alle 1500 ja yli 3000 kalorin päivien välillä), en hanki syömishäiriötä. Nii. Ei tää nyt ihan mee niin ku pitäis.