On ollut taas rankkaa. Alkuviikko oli ihan hyvä, mutta sitten keskiviikkona valvoin liian myöhään. Puoli kolmen aikaan yöllä, kun lopulta lähdin koneelta mennäkseni nukkumaan, tulin vilkaisseeksi kalenteriani ja tajusin seuraavana päivänä olevan puolipakollisen menon. Mielessäni olisin halunnut päästä liikkelle niin, että kymmenen aikaan olisin opiskelemassa, ja olisin tehnyt sitä neljään. Muistaessani menoni tuosta ajata katosi väli kahdesta neljään. Lisäksi kello oli puoli kolme, ja nukahtamiseen menee minulla noin puoli tuntia ja unen tarve on vähintään kahdeksan tuntia. Päädyin nukkumaan kymmeneen asti, siis liian vähän tunteja ja kuitenkin liian myöhään. Opiskeltua sain loppujen lopuksi puolisentoista tuntia.

Kun tajusin että nukkuisin liian pitkään ja että iltapäivän työajasta oli lähtenyt kaksi tuntia, aloin syyttää ja hakkua itseäni, eikä tuo ajatusketju ole vieläkään katkennut. Alkuviikosta kai suoriuduin ja suoritin tarpeeksi, tein tarpeeksi kelvatakseni itselleni. Yksi virhe, yksi epäonnistuminen, yksikin inhimillisyyden osoitus, ja olen pelkää pahaa, huonoa ja väärää. En ansaitse mitään hyvää, en mitään miellyttävää. Taisi olla torstai kun satutin itseäni, taas. Halusin viillellä, mutta jälkien peittelyn takia en tehnyt sitä. Löin itseäni - tällä kertaa vyöllä, joten en saanut edes mustelmia, vain pari punaista jälkeä. Nekin hävisivät alle päivässä, tuntuu etten osaa edes tätä kunnolla.

Kaipaan itkua, mutten oikein saa sitäkään esiin. Katsoin tänään Yle Areenalta pari rankempaa ohjelmaa, Hulluuden historian kolmososan ja jonkun austraalialaisen dokkarin itsetuhoisuudesta. Tiesin tuon jälkimmäisen varmasti laukaisevan halun viillellä, mutta katsoin sen silti. Itseasiassa pelkkä ohjelman otsikon näkeminen aiheutti sen, joten sama se katsoisinko. Naarmutin itseäni ihan vähän neulalla, ei mitään pahaa. Se oli ihan mielenkiintoinen dokumentti. Aloin vielä katsoa seuraavaa dokkaria mielialahäiriöisistä lapsista, mutta siinä vaiheessa en enää jaksanut, ja lisäksi mua pahemmassa tilanteessa olevien ihmisten katsomisesta tuli vain tyhmä olo - mitä mä marisen, mullahan on asiat ihan hyvin.

Hieman sain kuitenkin itkettyä, kun katselin noita. Musta tuntuu, että mun sisällä on tuntien edestä itkua, sellaista toivotanta hysteeristä itkua, ei mitään hiljaista. En vaan päästä sitä ulos. Joskus tulee yksi kyynel, joskus itken minuutin tai kaksi. En vaan saa enää ulos sitä mikä on mun sisällä. Mä olen lukinnut sen kaiken surun ja ahdistuksen ja yksinäisyyden johonkin pieneen koloon ja syöttänyt sitä omalla vaikenemisellani. Nyt se kaikki on niin isoa, ettei se enää mahdu ulos rikkomatta paikkoja. Mä saan revittyä siitä vaan pieniä paloja, mä en jaksa pitää pahoja tunteita pinnalla niin pitkään, että saisin kunnolla itkettyä. Muutaman kyyneleen jälkeen kaikki tunteet häviää, on vaan tyhjää. Millään ei ole mitään väliä. Nytkin on vaan turta olo.

Viikonloppuna en laskenut kaloreita. Oli niin paljon seuraa ja ihmisiä ja sellasia tilanteita, joissa se olis ollu vaikeaa. Sanoin itselleni, että mun pitäis syödä vaan vähän, vältellä niitä asioita missä tiedän olevan paljon kaloreita. En mä tehny niin, mä söin paljon. Mua inhotti se, lauantaina kuulin jokaisella askeleella pääni sisällä kuinka huono ihminen olen, kun en hallitse mielihalujani. "Ahne, läski, paska, ahne, läski, paska, idiootti, ahne, läski, paska..." Kymmeniä kertoja, mutisin itsekseni ääneen tuota rimpsua, että muistaisin etten todellakaan saisi elää niin kuin viikonlopun elin. Tuntui typerältä. Mä en osaa olla kunnollinen normaali ihminen, enkä näköjeen edes oikeasti sairas. Mä en ole mitään.

Olen luvannut itselleni, että kun pääsen 54 kiloon, saan ahmia. Se tuntuu nyt turhalta. Nyt mulla ei ole nälkä. Mä uskon, että mun halu syödä loputtomasti tulee enemmän siitä, että mulla on nälkä, kuin henkisestä tarpeesta. Rajoitan syömistäni liikaa, ja kropan luonnollinen vastaus on haluta syödä kaikkea. Mun pitäis osata vastustaa tota, koska tiedän mistä se johtuu. Tiedän että ruokaa on tarjolla, ja että syön tarpeeksi pysyäkseni hengissä. Tiedän paremmin kuin se vaisto minussa, joka luulee ruuasta olevan pulaa ja haluaa käyttää kaikki mahdollisuudet syödä. Mun pitää olla sitä vahvempi.

Viikonloppuna oli tosiaan ihmisiä. Mua masensi. Pieninä hetkinä nauroin tai hymyilin, mutta masennus iski aina takaisin. Yksinäisinä hetkinä halusin vain käpertyä nurkaan. Seurassakin olin hetkiä, jolloin halusin itkeä, halusin pyytää apua, halusin kertoa. Piilotin kaiken, hymyilin, olin hiljaa. Joinain hetkinä näin jonkun silmissä epäilystä, ihan kuin tämä olisi miettinyt miksi olen niin hiljainen. En kuitenkaan ole varma, ehkä se oli vain toiveajattelua. Yksi vanha tuttu sanoi mun näyttävän hyvältä, en muista tarkaan mitä sanaa se käytti. Kuitenkin kehui ja sellaisella sanalla jota en todellakaan yhdistänyt sillä hetkellä itseeni. Sama ihminen on ennen sanonut, että vaikka mä hymyilen, mun silmissä näkyy surua. Voinko mä enää oikeasti huonosti? Oonko oppinu piilottamaan tunteeni? Miksei sekään enää näe mun sisälle? Olenko mä väärässä? Teeskentelenkö mä vaan saadakseni huomiota? Jos mulla on hyviä hetkiä, saanko mä valittaa huonoista? Voinko mä oikeasti sanoa olevani masentunut, jos pystyn nauraman? Pienenä jos mökötin, joku sai mut nauramaan ja sanoi sitten "et sä voi olla vihanen, sä naurat". En muista kuka tai missä, mutta nykyisinkin tuntuu, etten voi tuntea kahta asiaa, toisen täytyy olla harhaa. En tiedä mikä mussa on todellista.
Näin taas kerran jotain painajaista, en enää muista mitä. Mä herään kerran-pari kuussa keskellä yötä paniikissa. Mun unissa on aina syyllisyys, ahdistus tai masennus. En muista milloin olen nähnyt viimeksi hyvää unta, tai edes neutraalia. Herään masentuneena. Herään ja ensimmäinen ajatukseni on usein jotain negatiivista itsestäni, yleensä haukkumista siitä kuinka en pääse sängystä ylös. Huomenna luultavasti vaa'alla käytyäni turhautumista viikonlopun syömisistä.

Mä olen hirveän yksinäinen tän kanssa. Osasyynä kertomattomuuteen on se, että muut kysyis puhunko miehelleni. Ja ne sanois että mun pitäis. Ja mä en halua kuulla sitä. Tiedän jo muutenkin olevani paska ihminen, mä en kaipaa enää arvosteluja. Mä haukun itseäni niin paljon, että pienikin negatiivinen kommentti sysää liikkeelle valtavan pahan olon mun epäonnistumisista, ja en halua sitä. En halua neuvoja, en viisaita sanoja, en ratkaisuja. Haluan vaan että joku kestää mun pahan olon mun puolesta ja antaa sen tulla yrittämättä parantaa. Jos joku haluaa parantaa mut, mulla on velvollisuus parantua, ja joudun siksi esittämään iloista. Mä en jaksa pärjätä, mä haluan romahtaa ja päästää kaiken näkyville. Muut ei vaan kestä sitä.