Hei vaan. Aloitin tämän blogin purkaakseni ahdistusta, jos en nyt ihan pahimpina hetkinä, niin ainakin toisiksi pahimpina. Nyt ei ole sellainen, mutta on aikaa kirjoittaa.
Tänä keväänä mulla on monta isohkoa projektia. Opiskelujuttuja. Joku on tosin muutamaa niistä kommentoinut, että "kyllähän ton saa tehtyä helposti, ku vaan viikonlopun/viikon verran ottaa itseään niskasta kiinni ja istuu tekemään". Ehkä joku pystyykin tuohon, mutta minä en. En ainakaan tällä hetkellä. Joskus saattaa aivan satunnaisesti tulla päivä, jolloin teen koulujuttuja useamman tunnin kuin huomaamatta, mutta useimmiten mun pitäis pakottaa itseni töihin, ja siinä en onnistu. Ahdistun liikaa, jos asiat on pakko hoitaa. Välttelen niin pitkään kuin voin. Enimmäkseen välttely on sitä, että yritän olla ajattelematta asioita. Jos varsinaista dead-linea ei ole, niin siinähän sitten käy niin, että asian hoitaminen venyy ja venyy. Esimerkiksi mun ruotsin kielen suoritus - oon tehny sen toisessa opiskelupaikassa, piti vaan hankkia todistus siitä ja toimittaa se nykyiseen paikkaani. Todistuksen sain hankittua neljä vuotta kurssin suorittamisen jälkeen ja sen eteenpäin toimittamiseen meni vielä vuosi. Kaikki sen takia, etten tykkää olla yhteydessä ihmisiin tollasissa asioissa. Mitä jos sanon jotain tyhmää tai väärää? Mitä jos kysyn väärältä ihmiseltä? Onneksi nykyisin voi hoitaa niin monia asioita verkossa, pitsaakaan en koskaan tilaisi, jos sitä ei voisi netin kautta tehdä.
Mä oon aina ajatellu, että mä oon vaan ujo. Tai että oon vaan liian mukavuudenhaluinen, ku en halua mennä vieraaseen ravintolaan/baariin/kauppaan, jos en ihan tiedä miten siellä toimitaan. Onhan mulla papereissa muutaman vuoden lukenut, että mulla on sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä, mutten oo ajatellu sitä koskaan sairautena, vaan mun ominaisuutena. Nyt vasta olen herännyt ajattelemaan, että mun ahdistukset ja paniikit on sairautta, eikä mun luonnetta. Herkkyys ja ujous tietyllä tasolla on ominaisuuksia, mutta ehkä ei aina. Pienenä olin ujo ja varautunut, mutta vain aluksi, rentouduin vieraiden ihmisten seurassa melko nopeasti ja muutaman minuutin kuluttua pälätin jo niin ettei muut saanu sanaa väliin. Nykysin noin ei käy, paitsi ehkä kolmen ihmisen porukassa, ja silloinkin vain hitaasti ja vain jos toiset on ainakin vähän vetäytyviä.
En mielelläni mene uusiin paikkoihin, koska en silloin tiedä varmasti miten toimitaan. Joku voisi ajatella, että "baari kuin baari, sama homma joka paikassa", mutta en minä. (Baareissa en kovin usein käy, mutta niiden suhteen uuteen paikkaan on todennäköisempää kuin muissa jutuissa.) Etukäteen ei tiedä, minkälainen baari on sisältä, missä on tiski, onko narikka, mikä on ikäraja (joka ei nykyisin ole enää ongelma, mutta joskus oli, en halua yrittää sisään baariin jos en varmasti tiedä ikäni riittävän), käykö elektron, kuinka monesta siideristä pitää valita (voi kun olisi vaan yksi ja vois sanoa "siideri", ni ei tarttis pelätä lausuvansa väärin tai epäselvästi). Kaamein mahdollinen paikka olisi sellainen, missä ovella ei näy ikärajaa, on narikka jossa näkyy takkeja, muttei narikkaihmistä (miksi sitä kutsutaankin), ei ole selkeää hinnastoa, on iso valikoima erikoistuotteita, suuri sokkeloinen tila, vessat merkitty niin epäselvästi että pitää olla metrin päässä niistä huomatakseen ne ja lisäksi jos ois semmonen tilanne, että kaverit on menny sisään edeltä ja mun pitäis etsiä ne. Kuten sanottu, en juuri käy baareissa, joten ongelma ei tässä ole iso. Toinen mistä en tykkää, on kaupan lihatiskit ja vastaavat. Ne missä pitää ottaa vuoronumero ja sanoa mitä haluaa ja kuinka paljon. Entä jos sanon väärin? Tuntuu ahdistavalta yrittää arvioida kuinka paljon lihaa tai kalaa kaks ihmistä tarvii. Mitä jos mun haluama määrä kuulostaa ihan tyhmälle? Tiedän ettei ne siellä tiskin takana mieti että "toi varmaan ostaa kahdelle, miks se tän verran ottaa", mutta silti.
En halua kysellä asioita vierailta ihmisiltä. En tietä, en vessan sijaintia, en apua. Mieluummin eksyn, kestän vessahätää siihen asti että pääsen kotiin ja olen ottamatta kaupassa sen ylähyllyn tuotteen. En vaan uskalla kysyä. Vähän aikaa sitten olin paikassa, jossa vessasta piti maksaa sellaiseen ovessa olevaan laatikkoon. Sillai että laitetaan euro sisään ja sitten oven saa auki. Laitoin euron, painoin kahvaa ja vedin. Ei auennut. Painoin kahvaa uudestaan, kuului kolahdus, mutta jostain syystä nostin kahvan ylös. Tuossa välissä ovi ois varmaan auennu, mutta eipä se enää uudestaan toiminut. Työntekijöitä ois ollu suht lähellä, mutta en uskaltanu kysyä, varsinkaan kun en vaan ollu ite osannu käyttää sitä ovea oikein, joten menetin euron ja odottelin kotiin asti vessaan pääsyä. Aika perusjuttuja mun elämässä.
Inhoan myös shoppailua kaupoissa, joissa mua tullaan palvelemaan. Mun ajatuksen kulku katkeaa kun se toinen ihminen tulee siihen. Yleensä nää on sellasia että mä vaan kattelen, ja sitten tulee sellainen olo, etten sais olla kaupassa vaan kattelemassa. Ja jos oiskin jotain kysyttävää, niin en uskalla kysyä, koska pelkään kysyväni tyhmiä tai olevani liian vaikea asiakas tai muuten vaan ärsyttävä. Kerran olin ostamassa uusia rintsikoita, menin ihan oikeaan alusvaatekauppaan, koska mun on vaikea löytää normikaupoista oikeaa kokoa. Halusin mustat perusrintsikat, myyjä näytti mulla monia värillisiä, ei mitään mistä oisin tykänny. Sanoin haluavani oikeastaan mustia, johon myyjä sanoi ettei niitä siihen aikaan vuodesta ole (ja kuulosti siltä että oisin tyhmä/vaativa/ärsyttävä). Ihmettelen kyllä vieläkin, että mitä hittoa, miksei muka kesälläkin saisi mustia rintsikoita, luulisi että niitä olisi aina, on kuitenkin sen verran perusväri alusvaatteissa. Paska olo jäi siitä kaupasta (lisäksi se vielä sanoi ettei mun budjetilla nyt vaan löydy mitä haen, kuulosti taas musta syyttävältä ja siltä että oon pihi) enkä oo sen jälkeen käyny. Ei se varmaan oikeesti ees tarkottanu noita asioita niin kuin tulkitsin. Ehkä tää ahdistuneisuushäiriö vaan vääristää mun tulkintaa. Tai oikeasti mä aattelen: ehkä mä en vaan osaa tulkita. Mun pitäis opetella tajuamaan, että tää on oikeesti sairaus, eikä mun puutteita tai ominaisuuksia.
Olen vasta tajunnut ajatella tätä sairautena. Siis ihan vasta äskettäin välähti. Olin alle viikko sitten terapiassa, ja terapeutti kommentoi jotain asiaa "Niin, siitä toi sairaus on perseestä, että se aiheuttaa tollasta. Toi ahdistuneisuushäiriö nimittäin." Voi olla ettei sanonut ihan täsmälleen noin, mutta ajatus oli sama. Mä varmaan näytin ton ekan lauseen jälkeen siltä, että "mikä sairaus?" ku se ton toisen lauseen lisäs. En oo tottunu ajattelemaan itseäni sairaana, siksi ensimmäinen ajatus oli "mikä hiton sairaus, mistä toi puhuu?" Hassua sinänsä, mulla on ollu lääkitykset ja vuosia terapiaa, ja silti en oo tajunnu ajatella että oon sairas. Oon vaan kelannu, että mä vaan oon tällanen, ja mun nyt tarvii terapiassa purkaa kaikkee paskaa mitä mulle on tapahtunu ja tapahtuu, enkä oo ajatellu, että oon sairas ja yritän parantua. Ainakaan sillai kunnolla. Hitto, ois tänkin voinu tajuta aiemmin, nyt mulla on alle vuos aikaa terapiassa niin että itsekin tajuan tän. Tai sitten tää on tarkottaa sitä että oon oikeesti menossa parempaan suuntaan (en sano "olen parantumassa", en ihan kuitenkaan osaa ajatella niin). Mä oon ajatellu tosi monista asioista, että ne on mun syytä. On hirveen harvinaista, että mä löydän syyksi jonkin mun ulkopuolisen asian. Jos myöhästyn jostain sellaisena päivänä, että on ollu paska keli, mun ois vaan pitäny mennä aikasemmalla bussilla. Mun ois kai pitäny jotenkin tietää, ettei se yhtä normaalia aikaisenpi riitä.
Hämmentävää.
Silti, mä olen onnekas. Mä selviän useimmista tilanteista. Mä pystyn istumaan luennoilla (lähes aina), käymään kaupoissa (tutuissa, myös tuttu ketju riittää), matkustamaan julkisilla (mieluiten kuitenkin musiikki korvilla) ja elämään lähes normaalia elämää. Mulla ei ole kuin sosiaalisten tilanteiden pelon piirteitä, ei siis riittävästi oireilua varsinaiseen pelkoon. Ja se on hyvä. Kyllä mulla ongelmia on ahdistuksen kanssa, ja sen on vaikuttanut mun elämään, huomattavastikin. Ehkä asiat menee parempaan päin nyt. Ehkä ton ajatteleminen sairautena helpottaa, ainakin mun mun syyllisyyttä, jos ei elämää.
Kommentit