Enpä ole hetkeen kirjoittanut. Ei oo joko ollut asiaa tai aikaa. Eilen illalla oli sellainen olo, että oisin voinuki kirjottaa, mutta kotiin päästessäni kello oli niin paljon ja olin niin väsynyt, että menin suoraan nukkumaan.

Tämä viikko on mennyt lähinnä syömisen ja liikkumisen mukaan. Lähinnä kai koska oli yksi koulujuttu tehtävänä, ja se ahdisti. Maanantaina paikkasin viikonlopun syömisiä ja söin vaan vähän. Tiistai taisi mennä töissä. Keskiviikkona oli tarkoitus tehdä koulujuttua, mutta olin vielä liian paniikissa, ahdisti, en saanut kuin muutaman sanan ylös. Siivosin, tein ruokaa, tein mitä tahansa muuta. En kuitenkaan liikkunut, koska en ollut sitä suunnitellut – luulin että saisin koulujuttuja tehtyä.

Torstaina kaivoin youtubesta parinkymmenen minuutin treeniohjelman circuit trainingia. En sitä oo nyt viikonloppuna tehny, koska mies on kotona, ja vaikka se on huomannuki, että liikun taas enemmän ja varmaan myös että vahdin syömisiäni, ei sen kuitenkaan tarvi mua ihan sekopäänä pitää. Enkä tykkää tehdä juuri mitään liikuntaa niin että muut näkee, pelkään näyttäväni naurettavalta. Aattelin kuitenki tehdä ton ohjelman joka arkipäivä. Saan sillä vähän lisäkaloreitakin syötäväksi.

Eilen perjantaina näin yhtä kaveria. Kerroin sille mun syömisjutuista. Ei se sille mikään uus juttu ollu, se kyllä tietää että oon tehny tällasta aikasemminkin. Ennen kuin ihan sanoin suoraan mitä teen, sanoin laihtuneeni kolme kiloa alkuvuoden aikana. Kaveri sanoi että se olikin kattonut että oon hoikistunu. Edellisestä kerrasta ku tota kaveria oon nähny ei ole ku kolme viikkoa. Oikeestiko näkyy niin selvästi? Oonko mä kolmessa viikossa oikeesti onnistunu tekemään jotain? Näkyykö se liikaa? Voiko joku huolestua? Pitäiskö mun hidastaa tahtia? Lisätä kaloreita? En halua että kukaan alkaa ihmetellä. Hitaasti voi tulla parempaan kuntoon liikkumalla, se on ihan okei, mutta jos laihdun liian nopeesti? Mulla on ihmisiä, jotka tietää ettei pelkästään lisäämällä vähän liikuntaa laihdu, ainakaan nopeesti. Eikä se nyt oo paha, jos sanoo vihdoinkin tulleensa vastuulliseksi aikuiseksi ja syövänsä karkkien sijaan hedelmiä, sekin vois mennä läpi. Mutta silti, pelkään että liian nopea painonpudotus aiheuttaisi epäilyjä. Mä oon kuitenkin ollu itsetuhoinen muuten, ois ihan ymmärrettävää, jos joku huolestuis.

Päällimmäisenä tunteena on kuitenkin ilo. Mä oon onnistunu! Mä oikeesti oon saanu jotain toimimaan. Kerrankin oon jaksanu laskea kaloreita pitkään, repsahtelematta. (Tai siis oon syöny paskasti, jos tilanne on sitä vaatinu. Sitten vaan seuravaana päivänä ottanu takasin ku ei oo ollu ketään näkemässä miten vähän syön.) Mä en malttais odottaa, että pääsisin tavoitepainooni. Siihen on kolmisen kiloa, sama mitä oon nyt pudottanu. Tai vähän vajaa kolme, yhteensä painonpudotusta kai alle kuus kiloa alkupainosta, jos tuohon tavoitteeseen pääsen. Pari kiloa siitä alas ois kyllä houkuttelevaa.. Silloin ois kymmenen kiloa alle ylipainon rajan. Mukava tasaluku välissä. En mä voi jatkaa tätä loputtomasti. Mä en halua että kukaan ottaa tätä multa pois vielä nyt kun tarvin tätä. Ja ettei niin kävis, en saa laihtua liian nopeesti. Enkä liikaa. Mutta haluan sen tavoitepainon. Tällä tahdilla se tulee vastaan ennen kuin stressi loppuu. Mitä sitten? En tiedä vielä. Ehkä keskityn sitten lihaskuntoon. Sitä on vaan vaikeempi mitata. Ja kaloreita voi laskea ihan vaan tietyssä painossa pysymisenkin takia.

Mutta. Mä näen kyllä että tää vois lähteä käsistä. Mä oon jo nyt laskenu tavoitepainon pari kiloa alemmaks kuin se aloittaessa oli. Ja mä tiedän, että jos mulla ei ois mun miestä ja jos ei olis vanhempia, joita pitää nähdä (lähinnä äitiä, sitä joka saattais kysellä, iskästä ei varmaan ois niin väliä ku ei se kyselis), antasin tän mennä niin pitkälle ku on mennäkseen. Ei mulla ees ois tavoitepainoa, haluisin vaan pienemmäks. Jotenki se, että onnistuu jossain, jokin asia menee niin kuin sen yritän tehdä, on vaan liian ihanaa. Onnistun laihtumisessa. Jos sillä ois raja, onnistuminenkin loppuis kun se raja tulis vastaan. Pitäis keksiä jotain muuta. Tai voishan sitä sitten tietosesti lihottaa, että pääsis taas laihduttamaan. Oi, se oliski ihanaa, söisin vaan suklaata ja karkkia ja leivoksia, ja.. Hallinta, asioiden meneminen just niin ku haluan. Painon putoaminen kun vähennän kaloreita, miksei siis sen nouseminen ku lisään niitä? Kunhan vaan päättäisin itse mihin suuntaan painon haluan. Onnistuminen siinä, mihin ryhdyn. Ei paniikkia, ei pelkoa estämässä mun yritystä onnistua. Koulujuttuja en aina pysty tekemään, mutta kaloreita voin laskea, se on helppoa, sitä ei paniikki estä. Siinä mä voin onnistua, ei tarvi tulla yhtään huonoa päivää, jos päätän niin.

Tai siis ei tarvis, jos mun elämässä ei ois muita ihmisiä. Jos olisin yksin tää ois paljon helpompaa. Mä ymmärrän miksi syömishäiriöiset eristäytyy, toiset ihmisen on vaan esteenä häiriölle. Ja se häiriintynyt käyttäytyminen on ainoa asia, mistä saa jotain onnistumista. Se missä tuntuu, että tää maailma sittenkin pysyy käsissä. Kaikki ei menisi palasiksi, kun jokin menee pieleen, olis jotakin, joka pysyy. Jotakin omaa, mitä ei kukaan saa pois. Mutta en mä sais toivoa yksinäistä elämää sen takia, että halusin laihduttaa rauhassa. Enkä mä halua tietenkään vaihtaa mun miestä syömishäiriöön. Vaikka haluaisin kyllä viikon niin, että mies olis matkoilla. Voisin vaan liikkua, liikkua, liikkua. Ja syödä vaan jotain ateriankorvikkeita, kalorimäärät ois selvät ja varmat. Voisin mitata kaiken, varmasti ja oikein. Voisin olla rauhallinen, rauhoittaa itseni sillä, että ainakin syön tarpeeksi vähän.

Haluan pysyä alle kalorirajani. Ei paljoa, yksikin kalori alle riittää. Alle rajan tarkoittaa, että onnistun. Mä haluan onnistua jossain. Mä olen tuntenut liian monta kertaa epäonnistuvani. Mikään ei oo riittäny, aina on ollu parannettavaa.

Mies toi tänään kotiin laskiaispullia, ja olin tyytyväinen, että mulla oli vielä tarpeeksi kaloreita jäljellä. Tietenkin oon nyt nälkäinen, koska mitä on laskiaispulla verrattuna pariin-kolmeen hedelmään ja pariin leipäpalaan, jotka oisin voinu samoilla kaloreilla syödä.

Huomenna pitäis kattoa koulujuttu loppuun. Tai oon mä sen tehny, pitää vaan vielä katsoa sitä, koska mun pitää esitellä se maanantaina. Ahdistaa. Ahdistaa se, että maanantaina pitää puhua, ja se, että jäljellä olevat työt on tätä isompia. Tähän asti oon voinu pakoilla niitä myös tällä pienemmällä koulutyöllä. Nyt en voi. En tiedä mihin seuraavaksi tartun. Seuraava deadline on kuukauden päässä, ainakin näillä näkymin. Muita ei oikeastaan ole, koska ne riippuu musta. Mä en halua vastuuta! Mä en pysty kantamaan sitä, musta ei ole huolehtimaan näin itsenäisistä asioista. Mun tarvii olla selkeämmin tilivelvollinen, että saisin työt tehtyä. Se ei lievitä ahdistusta, mutta saa mut silti tekemään asiat. Vaikka ahdistaa. Vaikka on paniikki. Vaikka haluan juosta karkuun, heittää tavarat seinään ja jättää kaiken vaan tekemättä. Mä en oo antanu täysin periksi näiden opintojen aikana kuin yhden kurssin. Silloin se oli mahdollista, silloin Kelalle riitti vähemmätkin opintopisteet, mutta nyt mun suunnitelmallinenkin määrä on niin pieni, etten voi pudottaa mitään. Ja mä haluan saada nää asiat kasaan.

Mutta mua ahdistaa! Tää on niin paljon! Nää asiat on vaikeita, näissä on hirveästi työtä. Ehkä mä oon vaan päässy tähän asti ihan liian helpolla, mä oon ollu hyvä oppilas peruskoulussa ja lukiossa, mä oon selvinny niistä vähällä työllä. Ehkä mä vaan en osaa suhtautua siihen, että pitäiskin oikeesti tehdä jotain. Ehkä mä oon vaan laiska paska, joka haluaa kaiken ilmaseks. Mä oon vaan typerä ku toivon helpompaa elämää, ei sitä ole. Mä olin tarpeeksi fiksu peruskouluun ja lukioon, mutten tarpeeksi fiksu tähän. Mä en tarvinnu ahkeruutta, joten mulla ei sitä ole. Olen paska ku en edes yritä. Tää ei sais hajottaa mua näin. Mä en saa ahdistua. Mun pitää opiskella. Pitää, pitää, pitää, PITÄÄ! Pitää onnistua, pitää jaksaa, pitää pärjätä, pitää..

Miten voi pystyä mihinkään, kun ei itse usko itsestään mitään hyvää? Miten voi opiskella, kun pelkää kirjoja, ahdistusta, paniikkikohtausta? Miten voi selvitä mistään, kun kaikki on muistutusta siitä, kuinka pieni, huono ja riittämätön olen?

Miten mä päädyin tähän? Miksi mä itken yksin sohvalla keskellä yötä ja pelkään huomista? Mihin mun itseluottamus hävisi? Kiusattiinko se pois? Painettiin kotona matalaksi, ettei vain tulisi tytöstä ylpeää? Nöyryys on kai hyve, mutta mä en jaksa olla syyllinen kaikkeen ja ansiokas ei-mihinkään.