Päivä sujui jotenkin. Terapiassa ei ollut niin paha olla kuin oletin. Vähän itkin, mutta siinä se – ei mitään sietämätöntä ahdistusta tai tuskaista oloa niin kuin joskus. Silti.. Joku tässä kerrassa ei ollut ihan kohdallaan. Olinko ite vähän muualla? Ehkä, mulla oli nimittäin bussissa mennessä ikävä olo, taisin itkeäkin vähän, mikä on mulle harvinaista tollai julkisella paikalla. Oli siis huono olla jo sinne mennessä. Sitten kun näin mun terapeutin, tunsin kuinka paha olo meni jonnekin syvemmälle. Ahdistus meni jonnekin piiloon. Se ei ollut mitään sellaista, että olo ois helpottunu, vaan samanlaista kuin ihmisten kanssa yleensä. Mä oon niin tottunut piilottamaan mun ahdistuksen muilta, että se menee piiloon jo ihan itsekseen, ei tarvi komentaa.

Mua hävettää itkeä muiden nähden mun ahdistuksia. Ne on niin naurettavia, mä pystyn kyllä tekemään kaiken mitä mun pitäis – mulla on ihan tarpeeks älyä, aikaa ja kaikkea muuta. Kaikkea paitsi stressin sietoa. Mä siis piilotan asioita ihmisiltä, mä painan mun pahimmat tunteet pois. Kyllä ne sieltä saa esiin, ku tarpeeks kaivelee, ja sitä on terapiassa tehty. Olikohan mulla tänään vaan liikaa ollut jo valmiiks, niin että oli vaan pakko pitää suurimmat tunteet pois ja olla samalla itse vähän poissaoleva? Tunteiden peittäminen aiheuttaa nimittäin sen, etten oikein muutenkaan ole siinä, mä oon iteki niiden tunteiden mukana piilossa.

Terapeutti yritti vähän saada mua miettimään ajatusta, että suunnittelisin opiskelujuttujani etukäteen. Tekisin aikataulun, että mitä teen minäkin päivänä, eikä mun sitten tarttis tehdä muuta. Mä en ihan ihastu ajatukseen, ja koitan keksiä miksi se ei ois hyvä idea. Ei mulla mitään oikeeta syytä ole, mua vaan ahdistaa liikaa tehdä sellainen aikataulu, en halua ajatella kaikkia opiskelujuttuja kerralla, jos ei oo ihan pakko. Toi aikataulu ois kyllä osittain sitä varten ettei mun enää sen teon jälkeen tarttiskaan miettiä isoja kokonaisuuksia, ku oisin jo kerran suunnitellu kaiken ja voisin vaan katsoa kalenterista mitä minäkin päivänä teen. Ajattelen, etten haluaisi tehdä ohjelmaa, koska voi tulla sellainen päivä, etten saakaan tehtyä sitä mitä piti. Mitä mä sitten tekisin? Taidan kuitenkin huijata tolla vaan itseäni, mä oon niin tunnollinen, että saisin luultavasti tehtyä suunnittelemani asiat. Ainakin ne mitkä vaatii vaan lukemista. Pari mun jutuista vaatii asioiden selvittämistä ja pari oman tekstin tuottamista, ja ne onkin sitten vielä lukemistakin ahdistavampia asioita. Silti mä luulen ettei se aikataulu ois huono juttu, en vaan halua tehdä sitä. Mulla on niin paljon pakollistakin tekemistä.

Osittain ehkä siksi että terapeutti ehdotti mulle sellasta, mitä en halua tehdä, mutta minkä tiedän olevan fiksua ja kokeilemisen arvoista, musta tuntui siltä kuin mua ois arvosteltu. Äidillä on tapana antaa hyviä neuvoja joka asiaan, ja se saa ne kuulostamaan siltä, että oon tyhmä ku en oo ite tajunnu, ja vielä tyhmempi jos en tee niin ku se ehdottaa. Ehkä mun terapeutin sanomiset kuulosti samalta kuin äidin, vaikka äänensävy oli eri. Mä ahdistun jos mua yritetään neuvoa noin, koska kuulen kaiken syytöksinä. Mulla on tavallaan huono omatunto, jos en yritä kaikkea mitä mulle ehdotetaan. Mutta kun ehdotetaan asiaa, jonka tekeminen mua ahdistaa, mä tunnen ihan liian monta asiaa kerralla – ahdistaa, koska ajattelen ahdistavan asian tekemistä; hävettää, kun en saa mitään tollasta fiksua tehtyä; suututtaa, ku mua komennellaan (tai muistan äidin komentelut); en oikein edes tiedä miltä tuntuu, kun haluaisin miellyttää toista, haluaisin voida tehdä niin kuin on ehdotettu, ja silti tuntuu etten pysty; inhoan itseäni, kun en kuuntele hyviä neuvoja, vaan keksin tekosyitä. Ja kun tuntee noi kaikki tunteet ja lisäksi on tiedostamaton mielleyhtymä äidistä, mua vaan ahdistaa enemmän, ja siis tarve piiloutua ja paeta kasvaa. Mä siis olin entistä poissaolevampi, ja lisäksi tunsin syyllisyyttä siitä, että tunsin noita kaikkia asioita terapeutin ehdotuksen takia, kun tiesin, ettei se tarkoittanut että mun pitäs tuntea mitään tollasta.

Tulipa analyysi. Terapiasta lähtiessä vaan vitutti, enkä tajunnut mikä. Kai nyt tajuan, kun olen miettinyt asiaa. En olisi välttämättä tajunnut tätä, jos olisin suoraan terapiassa sanonut, mitä tunsin. Ja vaikka olisinkin nähnyt heti yhteyden äitiin ja kaikkea, en ehkä sittenkään olis sanonu. Mä en oikein osaa sanoa ihmisille mitään, jos niiden sanomiset aiheuttaa pahaa oloa. Totta kai terapeutti kyselee paljon sellaista, mikä tuo mieleen ikäviä asioita, mutta se on eri. En sais tuntea pahaa oloa toisen sanomisista, jos se ei ole tarkoittanut sitä.

Koulujuttuja en tehny päivällä, mutta nyt illalla sain tunnin verran aikaiseksi, tavallaan. Samalla keittelin itselleni parsakaalia ja kananmunia ja laskeskelin kaloreita, mutta luin kuitenkin muutaman sivun yhtä artikkelia ja tein siihen jopa merkintöjä, eli ymmärsin jotain. Tunnin loppupuolella huomasin kyllä etten enää pystynyt niin keskittymään.

No niin. Tajusin nyt siis miksi terapiassa oli jotenkin erilainen olo. Sain tehtyä koulujuttuja. Tein tänään ruokaa. Sain tehtyä vähän jotain kivaakin. Silti on paska olo. Haluisin tehdä jotain itelleni. Mulla on ikävä viiltelyä. Musta tuntuu etten oo saanu mitään aikaan. Mun pitäis vielä tehdä jotain järkevää tänään. (Kello on yksi yöllä.) Huomenna en ehdi, koska haluan liikkuakin ja yhtä tuttua lupasin nähdä, ja on töitä. Ahdistaa. Paleltaa, johtuneeko kalorivajeesta, kropan mielestä on tärkeempääki hommaa niille kaloreille ku lämmittää mua. Päätä särkee. Rintaa vihloo. Väsyttää.

Haluun viiltää, ihan pienen yhden vaan. En tiedä osaanko pysyä yhdessä. Tai haluunko ottaa riskiä, että joudun selittämään. Kyllähän mulla muutenkin on jotain random naarmuja, joiden alkuperää en itekään tiedä. Oisko se niin vaikeeta väittää, etten tiedä mistä joku naarmu on tullu, vaikka tietäisinkin? Tai sanoa että raapaisin sen johonkin? Hmm. Raapia? Mun iho on muutenki törkeen kuiva, mulla on aika usein naarmuja siitä että huomaamattani raavin jotain kutiavaa kohtaa. Tiedän että saan raavittua ihon helposti rikki, ainakin kuivimmista kohdista. Tää on ihan samaa pakoilua kuin tuo syömisjuttukin. Pelkkä kirjoittaminen siitä että tekisin itselleni jotain helpottaa mun oloa. Mua ei ahdista niin paljoa. Mulla on melkein hyvä olo, kun keksin miten voin saada ihon rikki ilman että se on epäilyttävää. Voi kun keksisin hyvän keinon näiden tilalle, mutta mikään muu ei toimi yhtä hyvin. Tai varmaan se, että söisin koko ajan suklaata ja hampurilaisia ja muuta, mutta ei se ole parempi ratkaisu. Kerron sitten huomenna tai joku toinen päivä miten kävi. Huomenna mulla ei varmaan oo aikaa blogata.