Kävin kaupassa, tein ruokaa, järjestelin paikkoja. Tulostin yhden koulujutun - nyt pitäis vaan lukea sitä. Ahdistaa. Pystyn lukemaan lauseen tai kaksi, ja sitten ahdistus kasvaa niin, etten tajua sanaakaan lukemastani. Toi teksti vaatis keskittymistä, mutta en pysty siihen kun näin ahdistaa. Ahdistusjaksoina terapiapäivät on viime vuosina olleet pahimpia. Mä tiedän jo aamupäivästä, että tulen terapiassa puhumaan vaikeista ja ahdistavista asioista, ja että siellä on vaikea olla, koska on pakko ajatella ahdistavia asioita. En pääse siellä niitä pakoon. On se kyllä parempi paikka tuntea ahdistusta kuin moni muu. Koulussa koulujutut on tietysti erittäin konkreettisesti siinä, mutta en siellä voi päästää ahdistusta tulemaan, ainakaan muiden nähden.

Kyllä mä joskus myönnän koulututuille, että stressaa. Ei ne kuitenkaan tiedä koko totuutta, ei ne tiedä että mun ahdistus on sairautta ja häiriötä, eikä vaan normistressiä. Mulla on tapana kommentoida mun stressaamista sillä, että pitä tehdä sitä missä on hyvä. On helpompi puhua ahdistuksesta, kun sen lyö leikiksi ja naureskelee asialle. Silti on aika ikävää, etten osaa puhua muille. Ei mulla nyt edes ole luennoilla ketään tuttua. Kavereita näen kun ne pyytää, itse en ehdota tapaamista kellekään, ehkä siksi että aina tuntuu siltä ettei koulujutuille ole muutenkaan tarpeeksi aikaa, saati sitten jos pitäisi sosiaalista elämää yllä.

Hitto tästä tulee paska kevät. Sanoin jo syksyllä etten yhtään odota tätä.

Vajaan tunnin kuluttua pitää lähteä terapiaan. Se, ettei mulla ole kuin vähän aikaa, vaan vähentää mun intoa tarttua koulupapereihin. En pääsis edes alkuun. Tänään illalla koulujuttuja tai lenkki. Jompi kumpi on pakko, en tosiaan voi tuijottaa vaan telkkaria, jotain fiksua, hyödyllistä, tarpeellista tai vastaavaa pitää tehdä. Suurin osa ajasta kuluu kaikkeen muuhun ( = ahdistuksen pakoiluun).

Hitto nyt on inhottava olo. Kevään ensimmäinen paniikkikohtaus on lähellä, enkä hämmästyis, jos se terapiassa tulis. Paniikkikohtauksen jälkeen oon vaan kauheen väsyny, en tiedä miten pystyisin sitten illalla tekemään mitään. Raskas terapiakerta on mulle tekosyy vaan laiskotella koko illan. Tänään en voi. Tänään pitää lukea. Ahdistaa. Nyt kun kirjoitan oikeesti ahdistuksesta, oikeesti koulujutuista, enkä syömisestä, mulla on paljon paskempi olo. Onko ihme, että keskityn vaan ruokaan ja kaloreihin? Silloin mua ei niin ahdista. SIihen menee paljon aikaa ja vaivaa ja keskittymisenergiaa, mutta silloin en ole koko ajan paniikkikohtauksen partaalla.