En saanut unta. Itse asiassa unettomuus on viime viikonlopusta lähtien taas pitkästä aikaa vaivannut mua. Osa unettomista öistä johtui ihan luonnollisista syistä, työvuorojen epäsäännöllisyydestä ynnä muusta, mutta osa oli jotain muuta. Pakkoajatuksia onnettomuuksista ja muista ikävistä mahdollisista tapahtumista, joita en vaan saa pois päästä. Ahdistusta siitä etten saa unta, ja pystynkö sitten heräämään aamulla ajoissa. Tämä on taas samaa kuin oli joskus vuosia sitten – päivällä olen väsynyt, mutta kun pitäisi nukahtaa, olen täysin hereillä. Unirytmi on parissa päivässä ihan vituillaan, ja sitä on vaikea korjata. Yhden tai kahden huonosti nukutun yön jälkeen seuraava nukkuu kaksitoista tuntia univelkoja pois, eli onnistuu heräämään joskus puolen päivän aikaan, eikä sitten tietenkään saa sen päivän iltana unta ajoissa, ja koska on aikainen herätys, kierros alkaa alusta.

Pläräilin nettiä puhelimella väsymyksen tuloa odotellessa, ja satuin bongaamaan Iltalehden sivuilta tekstin, joka kertoi kuinka netissä leviää Pro-Ana-liike (pah, leviää, ikuisuuksiahan se on jo ollut). Teksti viittasi tähän Ajankohtaisen kakkosen ohjelmaan. Pari juttua huvitti. Ensinnäkin tuon Iltalehden otsikon alla oli ”Viikon laihduttaja” –jutun otsikko. Jotenkin mua hämmentää nähdä vierekkäin syömishäiriöiden kauhistelua ja onnistuneen laihdutuksen hehkutusta. ”Sairasta ihannoida ylihoikkuutta” ja ”Laihana olet onnellinen”, molempia viestejä tulee joka suunnalta – yritä siinä sitten löytää keskitie. Miksi ylipäänsä pitää kertoa, kuinka monta kiloa joku on laihtunut, ja kuinka paljon helpompaa elämä on kevyempänä? Eikö riittäisi hehkuttaa terveellisempää elämää, ja sitä miten paljon parempi olo on kun syö terveellistä ruokaa ja liikkuu tarpeeksi? Tietysti terveellisyydenkin voi vetää yli, mutta ortoreksiasta parantuneilla tuskin on samalla tavoin lapsettomuutta, osteoporoosia ja muita anoreksiasta saatavia pikkujuttuja. Ja varmaan niillä on hampaatkin tallella.

Tuossa Ajankohtaisen kakkosen jutussa mua huvitti se, kun siinä haastatellut entiset syömishäiriöiset leipoi haastattelun lomassa pullaa. Ihan kuin jutun tekijä ois aatellu että ”Korostetaanpas näiden tyttöjen terveyttä, ne vois vaikka leipoa pullaa. Ei kukaan syömishäiriöinen nyt sellasta tekis. Ja kiva viestikin huolestuneille vanhemmille, kyllä siitä paranee, ja sitten ku ne on saatu syömään sitä pullaa ei tarvi enää olla huolissaan.” Jep.. Paitsi että ei. Syömishäiriöiset voi ihan hyvin syödä sitä saamarin pullaa, ne vaan ei sitten syö mitään muuta tai oksentaa sen tai liikkuu tunnin-pari (tai enemmän) tai kokee muuten mieletöntä syyllisyyttä, vaikka eivät tekisikään mitään. Pullan syönti ei tarkoita terveyttä, mutta tuossa jutussa se vaikutti tervehtymisen korostamiselta. Ja puhe syömishäiriöstä parantuneista on myös vähän hassua, se taipumus kun ei oikein lähde pois. Vähän sama kuin syöpä, syömishäiriökin voi uusiutua. (Pitäisköhän syömishäiriöisillekin kehittää samantyyppinen seurantasysteemi kuin vaikka rintasyövästä parantuneille?)

Häiriöistä puheen ollen, tänään mun ahdistusongelmat ja syömisjutut päätti liittyä yhteen. Söin karkkia, yritin arvioida tietyn määrän, mutta syötyäni tajusin, että kymmenen gramman heitto mun arviossa tarkottais melkein neljänkymmen kalorin heittoa mun laskuissa, ja mulle ei jääny ku kolmekymmentä kaloria varaa tälle päivälle. Enkä mä ees ois tarvinnu sitä karkkia, jos oisin jättäny syömättä oisin ollu melkein neljä sataa alle mun päivän tavoitteen, tai ainakin oisin voinu syödä jotain täyttävämpää. Ahdistuin siis omasta itsekontrollin puuttesta ja epätarkasta mittaamisesta. Rintaa pisti ja kurkussa tuntui olevan pala, ja muutenkin olin ärtyisä ja mieskin kyseli ”Mikä vialla, sä näytät kummalliselta?” Ja vain sen takia, että korkeimmillaankin menin päivän tavoitteesta ehkä 50 kaloria yli. Mutta karkkia! Ei!

Mun pitäis kohta oikeesti yrittää taas nukahtamista. Oon ollu kaks tuntia pois sängystä, pidempään ku aioin.. Mun piti vaan nuosta, juoda kuppi teetä ja katsoa toi Ajankohtainen kakkonen. No, ihan kohta.