Ahmimiskohtaus tai mikä lie takana. Ei sillai mikään mielettömän iso, tai siis kun tiedän että ihmiset, ja minäkin, pystyy syömään enemmänkin kerralla. Enkä mä tiedä onko mun syöminen hallitsematonta vai ei, ja sitä sen kai pitäis olla. Mistä sen tietää? Siitä että syö ihan kummallisia asioita? (Niin kuin kuivakakkua voilla.) Että samaan aikaan ruokaa hakiessaan tuntuu hyvältä ja kamalalta? Että ahdistuu, kun ei pääse syömään valtavaa ruokamäärää?

En tiedä, söin kuitenkin turhaan, olin syönyt tänään jo 1800 kaloria, osa herkkuja, osa normiruokaa. Ihan perushyvä päivä siis, en kieltänyt itseltäni hyviä juttuja, ja söin muuten terveellisesti ja tarpeeksi. Mitään fysiologista tarvetta ahmia ei siis voinut olla. Stressi vaan, ja ahdistus.

Aloitin joskus puoli kymmenen jälkeen, söin kolme paahtoleipää juustolla, mikrotettuna. Tykkäsin syödä ranskanleipää noin pienenä, se oli hyvää. Lasi maitoa leipien kanssa. Nämä oli yhteensä n. 450 kaloria. Tässä välissä oli joku tunnin tauko, jonka aikana kyllä halusin syödä lisää, mutta mies oli vielä hereillä ja en viitsinyt. Kun mies meni nukkumaan, hain pakkasesta kolme viipaletta kuivakakkua, lämmitin mikrossa, voitelin ja söin. Ehkä 400 kaloria, en tiedä siitä kakusta.. Saattoi olla enemmänkin. Lisäksi vielä iso kulho muroja maidolla, 300 kaloria, ja kaksi riviä suklaata, 270 kaloria. Yhteensä 1400 paikkeilla. Kuulostaa paljolta kaloreissa, mutta ruoka noin lueteltuna ei ole kovin paljoa. Jos kaapissa ois vielä jotain muuta hiilarirasvaherkkua, söisin, muttei ole. On vain noita samoja, ja niistä en saa enää mitään, maistoin jo kerran.

Ehkä tää ei oo mitään oikeeta. Ehkä mä vaan haluan huomiota. Ehkä mä oon vaan ahne.

En tiedä huomisesta. Pitäis vaan jatkaa niin ku mitään ei ois käyny. Mutta mitä jos mä teen näin uudestaan, ja aina oon muuten niin kuin ei mitään? Jos syön kuutena päivänä viikosta normimäärän safkaa, ja yhtenä yli, lihon ainakin jossain vaiheessa. Mä haluisin jotenkin varmistaa, ettei noin käy. Oksentaa en uskalla, koska jos joku muu on paikalla, voin jäädä kiinni, ja jos olen yksin ja siitä aiheutuu jotain vakavaa, ei ole ketään auttamassa. En voi lähteä tähän aikaan lenkille. Huomenna saisin syödä alle 400 kaloria, jos vähentäisin mun tavoitteesta tän päivän ylimääräiset. Huomenna tuskin ehdin liikkua.

Ahdistaa kun syön liikaa, ja ahdistaa jos tuntuu että mun pitää pysyä kontrollissa ja olla ahmimatta. Mitä tää on? Tai tiedänhän mä, tää on yritys kestää ahdistusta. Yritys sietää stressitasoa, joka on mulle liikaa. Silti, tuntuu niin järjettömältä. Tuntuu typerältä. Mä en täytä oikein minkään psyykkisen sairauden kriteerejä. Ei sillä pitäisi olla väliä, vaan sillä kuinka paljon mä kärsin ja kuinka paljon erilaiset oireilut haittaa elämää. Silti, mä haluisin kuulua johonkin. Nyt mulla lukee vaan ”määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö”. Mä en keskity mihinkään oireiluun: mulla on joskus lieviä pakko-oireita, joskus häiriintynyttä syömistä, joskus viiltelen, joskus saan paniikkikohtauksia, joskus juon viinaa (tosi, tosi harvoin ahdistukseen)… Kaikkea joskus.

Miksi sen diagnoosin pitäisi edes olla tärkeä? Mitä väliä sillä on, varsinkin kun en ole enää saamassa mitään uusia tukia terapiaan tai muuta? Mun terapia on loppumassa, eikö mun pitäis ennemmin toivoa ettei mitään diagnoosia olis? Eikö mun pitäis aktiivisesti yrittää parantua, eikä vaan jatkuvasti valittaa ettei mulle ole sopivaa laatikkoa? Mä en vaan tiedä miten. Mä en osaa luopua perfektionismista. Mä en osaa olla pelkäämättä. Mä voisin lopettaa itsetuhoisen oireilun, viiltely, syömisjutut ja muun vastaavan, mutta mun olo ois pahempi niin, ei ois mitään mihin purkaa kaikki. Jotenkin mun stressinsietokyvyn pitäis nousta, tai stressaantumisherkkyyden laskea. Ehkä jälkimmäinen on se, mikä on pielessä. Ylireagoin.

Miksi mä stressaannun niin helposti? Miksi pienetkin asiat nostaa ahdistuksen mielettömän korkealle? Miksi pienikin virhe on sietämätön? Miksi tämä on taas muuttunut näin valtavaksi asiaksi? Miksi hyvä vaihe ei voi jäädä päälle? Onko mun elämä aina tällaista? Siirränkö mä tän mun lapsille, jos niitä joskus saan? En halua silloin tarkistaa laukkuani kymmentä kertaa ennen lähtöä ja kiertää asuntoa viidettä kertaa ihan vaan tarkistaakseni hellan. En halua että lapseni luulevat, että omaa kroppaa kuuluu inhota. En halua joutua valehtelemaan lapsilleni haavoista käsissäni tai jaloissani.

Halusin vaan ettei mua aina ahdistais, että voisin heittäytyä ja olla onnellinen. Haluisin ettei musta aina tuntuis vähän varautuneelle. Haluisin olla terve. 

(Ja joo, olihan tää aika heti perään edellisestä, mutta tartti vaan kirjottaa.)