Olen kotona, mulla olis koko päivä aikaa tehdä mitä haluan, mutta mikään ei kiinnosta mua. En jaksa lukea, en oikein katsoa telkkaria, en maalata tai piirtää, en siivota vaikka sotkuisuus ärsyttää. Sain kasteltua yhden kukan, ja sekin oli työlästä – mun ois pitäny kastella se jo päiviä sitten. Tänään on selvästi masennuspäivä. Joskus on ahdistuspäiviä, joskus masentaa. Harvoin on ihan okei päiviä ja vielä harvemmin loistavia. Näin kyllä puolittain hyvää unta viimeyönä, se oli ihan mukavaa. Vaikka unen alussa mulla olikin kiire. Olin menossa johonkin, olin jo valmiiksi myöhässä ja olin unohtanut ottaa mukaan mitä tarvitsin. Vastaavaa unta olen nähnyt monesti aiemminkin. Tämän unen lopussa oli tosin hyväkin pätkä ja tunsin itseni edes hetken vapaaksi ja onnelliseksi.
 
Heräsin siis kohtuullisen hyvällä tuulella, mutta aika nopeasti, alle kolmessa tunnissa, tämä meni takaisin masennukseen. En jaksaisi tätä. Mikään ei paranna mun mielialaa, lempiasiatkin tekee siitä vaan hetkeksi siedettävän. Tuntuu etten saa mitään aikaiseksi. Opiskelut pitäisi aloittaa ensi viikolla, ja aika itsenäistä työtä on luvassa. En tiedä miten pystyn siihen, kun en pysty mihinkään mikä ennen on kiinnostanut.
 
Teen silti yhä asioita, käyn töissä ja liikun ja teen ruokaa. Enpä oikeastaan muuta, surffaan netissä ja katson telkkaria, yritän unohtaa todellisuuden. Millä energialla mä sitten teen töitä, käyn suihkussa, pesen hampaat ja harrastan? Mä pelkään. Pelkään mitä ihmiset sanois, jos jäisin vaan kotiin, pelkään että lihoisin, jos en liikkuisi, pelkään että mun paha olo huomattaisiin, jos en kävisi harrastuksissa tai huolehtisi itsestäni. Toki harrastukset on hetkellinen pako kaikesta, ja tiedän että mulla ois vaan pahempi olla, jos en harrastais mitään. Mutta harrastuksetkaan ei auta kuin sen hetken. Seuraavana päivänä olen taas yhtä masentunut.
 
Tunnen olevani jumissa. Miten mä voin päästä masennuksesta, kun mikään ei tee mua onnelliseksi? Jotkut päivät on helpompia, mutta on näitä päiviä, kun kaikki tuntuu turhalta. Masentaa niin että oksettaa. Mä olen hirveän yksinäinen, en osaa puhua kellekään. Mulla on syyllinen olo siitä, etten puhu edes miehelleni. Eikä mulla ole ketään muuta. Mun kaverit ei kiinnosta mua, en jaksa nähdä niitä, en jaksa antaa mitään itsestäni toisille, en halua kuunnella, haluan vain puhua itsestäni. Haluan että joku muu pitäisi musta huolta, ettei mun tarvis tehdä päätöksiä eikä mitään muutakaan. En jaksa edes ajatella.
 
Vapaapäivien aamupäivät on pahimpia. Olen yksin kotona, ehdin tuntea, ehdin tajuta etten oikeasti halua tehdä mitään. Illat on vähän helpompia, kun mies on kotona enkä ole ihan niin yksin. Eilen illalla jopa odotin tätä päivää – saisin olla rauhassa kotona ja hengailla pyjamassa ja katsoa hömppää. Nyt en jaksa edes sitä. Tavallaan tekisi mieli syödä jotain rasvaista ja sokerista, käydä ostamassa donitseja tai muffinsseja tai jotain, ja ahtaa ne itseeni. Toisaalta mulla ei ole ollenkaan ruokahalua. Jos voisin olla varma että saisin oksentaa rauhassa, kävisin luultavasti ostamassa jotain, mutta mies saattaa käydä kesken työpäivänsä kotona, enkä mä tiedä tekeekö se niin tänään, ja tuskin se itsekään tietää. (Kas, heti kun kirjoitan syömisestä mun mieliala on vähemmän kammottava.)
 
Kesällä olin niin ahdistunut, että mietin pitäisikö ottaa yhteyttä lääkärin ja aloittaa lääkitys uusiksi. Nyt mietin samaa masennuksen suhteen. En vaan jaksais sitä seurantaa ja lopetusprosessia ja kaikkea muuta lääkitykseen liittyvää. Haluaisin silti jaksaa elää. Tarkoitan etten nyt oikeastaan elä, mä vaan pysyttelen hengissä. Syön, nukun, käyn töissä. Turhaa. Mikä järki on elämässä, joka ei anna mitään? Millä mä jaksan elää tällaiset päivät? En suunnittele itsemurhaa, koska tiedän, että toiset kärsis siitä. Lisäksi pelkään kuolemaa. En vaan näe ulospääsyä tästä. Luultavasti tulee parempia jaksoja, mutta pelkään että elämäni tulee aina olemaan masennus- ja ahdistusjaksoja.
 
Miten voikin olla näin vaikeaa jaksaa edes nousta sohvalta? Tai edes kirjoittaa tätä? Voisinpa vaan nukkua. Koko päivän nukkumisesta mulle tulis kuitenkin huono omatunto. En ois saanu mitään aikaiseksi. En kyllä ole nytkään, vaikka olen ollut kahdeksasta asti hereillä. Heräsin ihan itse tuohon aikaan, mikä on aika käsittämätöntä. Nukahdin kyllä joskus puolilta öin, eli kahdeksan tuntia sain unta – mä vaan oon ennen nukkunu kymmenen tunnin öitä, jos mä oon saanu nukkua ilman herätyskelloa. Tai ehkä oon sillon saanu unta huonommin.
 
Aioin siivota tänään, jostain mun on löydettävä energiaa siihen. Tiedän että siisti koti edes pikkuisen parantaa mun mielialaa, samoin se että olen tehnyt jotain mitä pitäis. Ahdistaa. Haluan syödä, haluan ahmia, haluan viilellä, haluan jotakin, millä pääsen pois, mistä saan edes vähän endorfiineja. Suklaa ja kipu. Liikunnan pitäisi autaa, ja mä liikun kyllä, yleensä vähintään kolme tuntia viikossa. Mä oon yrittäny selvitä ja pitää itsestäni huolta ja kaikkea, ja silti tää vaan palaa takaisin.
 
Mitä mä teen väärin? Miksi mä en voi parantua? Mä elän kroonisen kivun kanssa, mutta se kipu on mun mielessä, eikä kukaan muu näe sitä. Kukaan ei huomaa kuinka tuskallista on raahautua töihin, kuinka vaikeeta on keskittyä, kuinka kamalaa on kun ei osaa nauttia mistään, kuinka ei voi kertoa kellekään, koska samalla sanoisi ettei edes se ihminen, jolle kertoo, saa kipua pois. Mä en halua että kukaan muu tuntee itsensä yhtä avuttomaksi tämän kanssa kuin minä, mä en halua että kukaan luulee olevansa mulle turha, kun ei läsnäolollaan pysty mun mieltä parantamaan.
 
Mä tarvisin sitä että musta huolehdittais, tunnetta että onnistun ja olen hyvä, varmuutta että kelpaan vaikken onnistuisikaan, ja ihan vaan rakkautta niin että itsekin näen sen. Mä uskon että mun vanhemmat on välittäny musta ja rakastanu mua silloin kun olin lapsi, ihan riippumatta siitä mitä teen. Mutta ne ei oo osannu ilmaista sitä niin, kaikki mitä ne on sanonu mulle ja tahtoneet mun tekevän, on varmasti tullu siitä, että ne halus mulle hyvän elämän. Mä oon vaan saanu sen kuvan, että pitää olla hyvä koulussa, pitää olla siisti, pitää olla asiallinen, ja negatiivisia tunteita ei saa näyttää. Jotenki kaikki toi pitäis paikata, mä tarvisin vastakkaisia kokemuksia, ja saankin niitä, en vaan tiedä voinko koskaan saada riittävästi. Asuin kuitenkin porukoiden luona parikymppiseksi, eli sen aikaa ehdin saada vääränlaisia viestejä. Pitääkö mun odottaa toiset kakskymmentä vuotta, että oon saanu tarpeeks vastakkaisia kokemuksia?
 
Mä oon väsyny tähän. Ja silti mä jatkan, en anna itseni levätä. Suoritan, suoritan, suoritan. Mun vaatimustasoon on mahdotonta yltää, ja silti yritän. Matalampi taso ei riittäis, en voi laskea vaatimuksiani – mitä järkeä on tehdä mitään alle oman kapasiteettinsa? Mä tiedän, että palan loppuun näin. En vaan tiedä mitä se mulle käytännössä tarkottais. Romahtaisinko töissä itkuun? (Noloa.) Yrittäisinkö oikeesti itsemurhaa? (Liian pelottavaa, liian kameaa ajatella, että tekisin noin. Mulla on itsemurhasta samanlaisia pakkoajatuksia kuin ammutuksi tulemisesta, pelkään että teen niin, vaikkei se ole todennäköistä. Olen alkanut vältellä korkeita siltoja lenkeilläni, koska ne aiheuttava ”mitä jos mä en hallitsis itseäni ja hyppäisin” – ajatuksia.) Jäisinkö vaan sänkyyn? (Liikaa seliteltävää.) Marssisinko sisään sairaalaan? (En uskaltais.) En tiedä, siksi pelkään. Entä jos mun kroppa antaa ensin periks? Saan sydänkohtauksen tai jotain?
 
Kunpa joku muu päättäis asiat mun puolesta.
 
(Lisäsin kommentointiin kirjainvarmistuksen, koska olin saanut muutaman roskapostikommentin. Masentavaa olla ensin iloinen kommenteista, ja huomata että ne on kaikki vaan laukkumainoksia.)