Kirjoitan nyt samalla kun yritän saada koulujuttua tehtyä. Sitä vähemmän ahdistavaa, mistä mainitsin. Paitsi ettei se olekaan ”vähän ahdistava”, vaan paljon ikävämpi kuin oletin. Se on yhden kirjoituksen toinen versio, ja mun pitäis siis vähän muokata sitä. Ainoo vaan että oon kritiikin suhteen ihan surkea, ja mun on vaikea lukea sitä versiota, johon kurssin vetäjä on kirjoittanut omat kommenttinsa. Mua ahdistaa se, että mun pitää vielä muuttaa sitä. Mun ois pitäny saada siitä kerralla hyvä. Mun pitäis hyväksyä ettei kerralla saa hyvää, että hyvä teksti vaatii hiomista. (Syy miksei musta tule kirjailijaa, vaikka kirjoittaminen onkin ihanaa: en halua muokata tekstejäni, tahdon kerralla valmista.) Toisaalta en ole koskaan tyytyväinen itseeni, toisaalta mun on hirveän vaikea kohdata omia virheitä ja epätäydellisyyksiä. Hukutan ne johonkin muuhun ja yritän olla ajattelematta.

Miksi pitää olla taistelua edes lukea kommentit tuosta tekstistä, saati reagoida niihin ja muokata työtä? Mulla on melkein neljä tuntia aikaa tässä, ja luulen että suurin osa siitä menee ihan vaan voimien keräämiseen.

Ruoka, puhutaan ruuasta, ku se on helpompaa. Maanantaina ja tiistaina söin alle tavoitteeni. Eilen meni yli muutamalla sadalla, mutta silti vähemmän yli kuin tiistaina oli alle, joten se on kai ok. Tänään haluan syödä vähän. Mulla menee jostain syystä tällä hetkellä niin, että jos on hyvä päivä, syön ihan hyvin, ehkä vähän liikaa, mutten kauheesti välitä siitä. Yli menee lähinnä sen takia, että syön karkkia. Eilen olin niin iloinen ja onnellinen, että annoin itseni syödä karkkia ja suklaata tuntematta itseäni paskaksi ihmiseksi. Tänään heitin menemään ne suklaat, mitä eilen itsevarmempana ostin. Tai siis laitoin suuhuni, pureskelin (jos suklaata voi pureskella) ja syljin pois. Tosi tervettä, mutta silti oksentamista parempi vaihtoehto, kun en mitään menetä kropastani. Ei vaan ole yhtä miellyttävää vaan maistaa jotain nielemättä, kyllä se verensokeripiikki ja suklaasta seuraava hyvä olokin on ihania.. Mutta kalorit, niitä ois vaan tullu liikaa. Tänään muutenkin kirjaan itselleni aika yliarvioivasti syömiseni: heitin osan leivästä pois, vaikka merkitsin koko leivän, pähkinöiden määrää laskiessani laskin puolikkaatkin kokonaisiksi, ja niin edelleen. Muutenkin ihan varmuuden vuoksi yliarvioin – jotenkin sain esimerkiksi 300 gramman maksamakkarapötköstä seitsemän 50 gramman palaa.

Yritän tässä aina välillä korjata tuota koulutyötäni. Miten voikin olla jokin asia niin vaikea. Yksinkertaisetkin muutokset tuntuvat vaikeilta. Pelkkä sanojen muuttaminen tuntuu ikävältä. Johtuisiko siitä, että muuttaessani joudun myöntämään virheeni. Vaikka näenkin itseni täynnä epäonnistumisia, niiden näyttäminen muille on vaikeaa – ja juuri niin tekisin, jos muokkaisin tekstiä kurssin vetäjän toiveiden mukaiseksi. Myöntäisin hänen olevan oikeassa, ja minun väärässä, näyttäisin olevani epätäydellinen. Itse haukun itseäni pahastikin, mutta toisten kritisoidessa minussa herää puolustusreaktio, ja yritän selitellä virheitäni. En ajattele ettei niitä olisi, ja toisten huomautukset jäävät kyllä pitkäksi aikaa pyörimään päähäni, mutta jostain syystä kukaan muu ei saa ajatella, että mä tekisin jotain väärin. Se tarkoittaa, että se toinen vihaa mua, ei halua olla mun kanssa tekemisissä, ja pitää mua kaikin puolin turhana ja ikävänä ihmisenä.

Tiedänhän mä, että täydellisiltä vaikuttavia ihmisiä vasta vihataankin, mutta mua vihataan myös, jos mulle sanotaan jotain negatiivista, enkä pysty estämään sitä kuin olemalla täydellinen. Haluan myös selitellä virheitäni, että muille näyttäisi, etten ole tehnyt niitä tyhmyyttäni, vaan jostain itsestäni riippumattomasta syystä.

Pakko yrittää vaan kestää tää fiilis, ja tehdä töitä. Kuulostan vaan ärsyttävälle, kun valitan etten kestä virheitä. Voisko ihminen typerämmästä asiasta valittaa?