Oon suunnitellu toukokuun aikataulua, kirjoitellu siis kalenteriin milloin teen minkäkin kurssin töitä, missä ja kuinka kauan. Verkkokurssille oon varannu 14 tuntia ja tohon toiseen työhön 35 tuntia. Lisäks mulla on 45 tuntia töitä tuona aikana. Päiviä on 23 (5.5-27.5), niistä neljänä en tee mitään työ/opiskelujuttuja, erilaisia työtunteja yhteensä 94, joten työ/opiskelupäivän keskimääräinen pituus on noin viisi tuntia. Ei kuulosta kauheen rankalle, ja silti musta tuntuu että hommia on liikaa. Noi kurssit vaan on sellasia, ettei niitä jaksa tehdä kahdeksaa tuntia päivässä. Luennoilla pystyy kyllä kyllä istumaan vaikka kymmenen tuntia päivästä, mutta itsenäisen työn tekeminen on eri juttu. Neljä vapaapäivää kolmelle viikolle on aika vähän, ja niistäkin kolme on oikeesti vapaita.

Mut opiskelu on sellasta, jos töitä yrittää tehdä samalla. Vähintäänkin ärsyttävää, kun keski-ikäiset valittaa, että ”ei meidän nuoruudessa mitään opintotukia ollut ja opiskelijalla kuuluukin olla vähän vaikeempaa”. Miten niin kuuluu? Miksi opiskelijan ”kuuluu” olla köyhä? Että osaa sitten joskus isona arvostaa kahta vapaapäivää viikossa ja yli tonnin kuukausituloja? Että vuosilomat on sitten joskus oikeesti luksusta? Mä oon siitä onnekas, että sama duuni on pysyny opiskelujen ohella vuosia, ja mulla jopa on palkallista kesälomaa. Mutta toisille vaihtoehdot on joko lomaa tai rahaa, ku pelkistä kesätöistä ei mitään palkallisia lomia tule. Kai tää kaikki terveenä menis helpommin, mutta kun samalla yrittää korjata päätään ja selvitä ahdistuneisuushäiriön kanssa suoritusyhteiskunnassa, tuntuu meno välillä liian kovalta. Onneks mulla on ihan okei duuni, töissä käyvä mies, ja äiti, joka antaa rahaa tai ostaa mulle juttuja, jos tarvin. Jos asuisin yksin ja eläisin pelkällä tuella ilman kenenkään avustusta, ois mun elämä muutenkin vielä stressaavampaa.

Viimeaikoina mua on ärsyttäny tapa, jolla mielenterveysongelmaiset on esillä mediassa. Tai lähinnä se, että me saadaan palstatilaa vaan, jos meistä on haittaa muille. Tai mt-potilas on julkkis. Hoitoon pääsyn vaikeutta ruvetaan pohtimaan vasta, kun joku liian vajaata hoitoa saanut tappaa jonkun. Suurin osa meitä ei tapa ketään, vaikka hoito oiskin vajaata. Suurin osa meistä ei myöskään parannu jollain näppärällä ”aloin lenkkeillä”-konstilla (tällaisia ne julkkistarinat yleensä on..). Meitä ei tarvitse pelätä, eikä mediassa tarvi aina korostaa kuinka joku ”on ollut vuosia avohoidossa” tai ”on persoonallisuushäiriöinen”. Itse sovin noihin molempiin, enkä ole vaaraksi kenellekään (paitsi ehkä itselleni joskus, vaikka en hengenvaarallisia asioita teekään).

Varsinkin narsisteista puhuttaessa näkökulma on yleensä ”narsistin uhreilla”. Itse en kyseistä diagnoosia ole saanut, enkä siihen sovi missään määrin, mutta ymmärrän kuitenkin millainen sellaisen ihmisen ajatusmaailma voisi olla. (Seuraavassa esitetyt jutut on mun ajatuksia, ei missään määrin koulutetun tai asiantuntevan ihmisen juttuja.)  Minä näen itsessäni vain ison kasan virheitä, ja se on vaikea kestää – ehkä narsisteille se on vielä vaikeampaa, joten heidän täytyy kääntää viat muiden kannettaviksi, ehkä he eivät vain itse kestä niitä. Narisisti valehtelee itselleen omasta suuruudestaan, koska minkäänlaisten virheiden sieto ei häneltä onnistu. Oman epätäydellisyyden kohtaaminen aiheuttaa niin suurta tuskaa, että se on pakko välttää keinolla millä hyvänsä.

Me kaikki pyrimme välttämään kärsimystä ja saavuttamaan onnellisuutta. Eri ihmiset kärsivät asioista eri tavalla ja kuvittelevat onnen löytyvän eri asioista. Omat virheet ovat varmaan aika usein kärsimystä aiheuttavia. Narsisti pyrkii peittämään virheensä kaikilta, myös itseltään. Perfektionisti tekee kaikkensa, jottei virheitä edes tulisi. Toiset sietävät virheitä, mutta heillä on tarve kontrolloida ympäristöään – maailma ei ole niin pelottava ja uhkaava paikka, jos siihen pystyy vaikuttamaan. Tästä seuraa esimerkiksi pakko-oireita ja syömishäiriöitä. Kaipaamme myös häiriötekijöitä, kun mieleemme tulee ahdistavia asioita, jotta emme joutuisi ajattelemaan pelkkää ahdistavaa asiaa. Joillekin televisio tai internet on tarpeeksi, mutta toiset juovat, käyttävät huumeita tai esimerkiksi viiltelevät. Mikä tahansa toiminto, joka estää ahdistavien ajatusten tulemisen päällimmäiseksi, kelpaa.

Suurin osa ihmisistä on onnekkaita, he eivät ahdistu kovin helposti tai vaikeasti, vaikka toki ikäviä tunteita on kaikilla. Suurimmalle osalle lievät keinot riittävät, vaikka niissä onkin samaa kuin sairaissa tavoissa. Oikeastaan kyse on aste-eroista, jokainen on varmasti joskus tarkistanut ennen kotoa lähtöä onko kahvinkeitin sammutettu, mutta toiset tekevät sen joka päivä kymmeniä kertoja. On inhimillistä syödä suruun tai stressiin, mutta toiset syövät yhden suklaalevyn sijaan vielä toisen samanlaisen, paketin leipää, litran jäätelöä ja pussillisen sipsejä, kerralla. Kaikilla on samoja tunteita ja samoja keinoja käsitellä niitä, mutta suurimmalle osalle vaaraton taso on tarpeeksi – joko siksi ettei ahdistu tunnu yhtä voimakkaana kuin toisilla tai siksi että keino toimii ”pienempänä annoksena”. Jos ahdistus on suurta, keinoa joutuu käyttämään usein ja samoin kuin oikeidenkin lääkkeiden kanssa, toleranssi kasvaa joillakin ihmisillä, ja tarvitaan enemmän samaa lääkettä.

Ei tästä pitänyt tulla näin yleisluontoista juttua, tarkoitus oli kirjoitta ihan itsestäni. Unohdin kyllä jo, mitä alun perin aioin kirjoittaa. Sen verran voisin vielä sanoa, että se kurssi, jolla mun piti pitää esitys, enkä sitten pitänyt kun sain paniikkikohtauksen, meni ihan hyvin. Sain siitä nelosen, vaikka en osallistunut keskusteluihin tai muuta (arvosanat 1-5). Oisin varmaan saanu vitosen osallistumalla ja onnistuneella esitelmällä, mutta ihanaa, ettei mun häiriö ton enempää laskenu mun arvosanaa. Uskoisin että aika moni mun arvonsana ois parempi ilman tätä ahdistusta, mutta ei kai sille mitään voi. Ja oon mä saanu ihan hyviäkin arvosanoja. Kyllä tää kuitenkin vaikuttaa mun elämään muutenkin, kuin niin että välillä tuntuu pahalle. Mun aikaansaamiset ei vaan oo sitä tasoa mitä ne vois olla, jos pelkästään älyä ja osaamista katotaan.