Haluan kirjoittaa, tuntuu että ois sanottavaa. Ajatukset ei vaan oikein pysy kasassa. Ehkä pitää vaan kirjottaa, ja katsoa mitä tulee mieleen. En dissosioi, mutta en vaan saa kiinni siitä, mikä mun päästä yrittää nyt tulla ulos. On vähän ahdistunut ja levoton olo. Johtuu varmaan osittain siitä, että mun suunnitelmat lähitulevaisuudelle on muuttunu vähän epämukavampaan suuntaan. Tai epämukavampi on ehkä väärä sana, mua vaan häiritsee kun omassa päässä olleet suunnitelmat ei pääse täsmälleen toteutumaan.

En tykkää suunnitelmanmuutoksista. Mua rauhottaa, kun voin ajatella, että huomenna teen asian 1 aamulla, sitten asian 2, sitten on meno a ja illalla vielä asia 3. Kunhan olen vaan laskenut kuinka kauan aikaa menee asioihin 1-3, huomioinut siirtymiset, henkisen valmistautumisen juttuihin ja kaiken muun mahdollisen, ja olen varma että pystyn ajallisesti ja fyysisesti kaikkeen mitä oon suunnitellu (henkinen puoli on sitten eri juttu), voin rauhottua. Itse asiassa musta on vähän hämmentävää tajuta tällainen asia itsestäni. En oo koskaan pitäny itseäni suunnitelmallisena, vastuullisena tai muutenkaan sellaisena ihmisenä, jolla on tarkka päiväohjelma. Mähän olen vastuuton, aikaansaamaton, tuuliviiri. Ei mulla ole aikuisen ominaisuuksia, mun toiminta ois ok jos oisin nuorempi, tän ikäisenä pitäis osata paremmin. Ja silti mulla täytyy olla mielessä tunnin tarkkuudella mitä aion samana päivänä tehdä, ja jos se muuttuu, ahdistaa. Ihan sama onko muutos hyvä vai huono. Vaikka kaipaisin seuraa, mua ahdistaa jos suunnitellun opiskelun sijaan tarjoutuukin mahdollisuus olla jonkun kaverin kanssa. Milloin mä ehdin tehdä sen opiskelujutun? Koko loppuviikko menee uusiksi. Henkinen valmistautuminen (jota tarvitsen nykyisin ihan liikaa) on mennyt hukkaan. En voikaan syödä niin kuin aioin. En olekaan miehen seurana, täytyy sitten joku toinen ilta olla, ja se on sen illan suunnitelmien muuttamista. Ehkä tämänkin takia olen haluton suunnittelemaan opiskeluani paria päivää pidemmälle, koska muutoksia tulisi ihan varmasti, ja sitten koko iso suunnitelma menisi uusiksi.

Nyt on vähän inhottava olo, koska söin suklaata ja sipsejä. En paljoa (viisi konvehtia ja ehkä parikymmentä sipsiä), mutta kaloreita tuli yhteensä niistä yli 400. Se on ihan liian iso osa mun rajasta, eli olen nyt nälkäinen. Kaapissa on puoli pussia sipsejä ja suklaatakin aika paljon. Tekee mieli, tietenkin kun on nälkä. Hirvittää silti ne kalorit, enkä ole syömässä nyt enempää. Ja lisäksi niissä on sokeria, suolaa, rasvaa, lisäaineita, kaikkea paskaa ja turhaa ja lihottavaa. Jos asuisin yksin, ei mulla ois nyt kaapeissa mitään tollasta. Oisin heittäny pois kaiken epäterveellisen, mulla ois vaan kasviksia, täysjyvää, luomu-lähi-maailmanparannusruokaa, eikä mitään teollista paskaa. Ja söisin kevyesti, ehkä vähän jotain öljyä pitäis olla, koska rasvoja tarttee, muttei kuitenkaan mitään voita tai muuta. Mä niin halusin laskea kaikki vitamiinit mun ruuasta, ja syödä purkista lisää jos ei riittäis. Mä halusin syödä Oikein, etten vaan vahingossakaan pilais terveyttäni omasta syystäni. Hitto.

Mulla on paska olo kun syön jotakin huonoa. Joskus on pakko, mutta silti. Valkoinen vehnä – tyhjiä kaloreita, ei ravintoarvoa, en tarvi sitä. Sokeri, sama juttu. Kovat rasvat – energiaa taas liikaa, muttei hyviä ominaisuuksia. Lisäaineet, erityisesti makeutusaineet, keinotekoiset makuaineet, ja täyteaineet – karkki, sokerittomat limut ja muu vastaava on täynnä pelkkää turhaa ja on vaan omaa nautinnonhalua syödä niitä, ei mitään tarvetta. Liha – epäeettistä, lisää syövän riskiä ja ilmankin pärjäisi, jos ei olisi niin itsekäs ettei jaksa ottaa selvää kasvisruokavaliosta. Ulkomaiset kasvikset (kuljetusmatkat), kotimaiset kasvihuonekasvikset (päästöt), kananmunat (eettisyys), soija (kuljetusmatka taas), kaikki aiheuttaa huonoa omaatuntoa. Voisin nyt syödä hyvällä omallatunnolla itse poimittuja marjoja, sieniä ja muuta. Ja jos joku tuttu sattuis metsästämään, niin riistaliha ois ok. Lisäksi kaupasta voi ostaa kotimaisia luomujuureksia ja kotimaisia pakastevihanneksia. Luomuliha kerran viikossa ois ok, lisäksi vielä pyydetty kala, mieluiten yksityiseltä kalastajalta.

En mä elä tollasten periaatteiden mukaan, mutta tuntuu että pitäis. Kaikki on nykyisiin niin epäterveellistä, epäeettistä tai ympäristöä tuhoavaa. Kaikesta pitää kantaa syyllisyyttä. Mulle tulee hyvä olo, kun voin ostaa jotain luomuna tai kotimaisena. Mutta en aina jaksais murehtia tollasesta. En jaksa tuntea kaiken olevan mun vastuulla. Ihan kuin ilmastonmuutoksen pysäyttäminen ja eläinten kunnollinen kohtelu ois kokonaan musta kiinni. Ihan kuin mä voisin tietää mikä on oikeasti parasta ruokaa kaikilta kannoilta. Joka paikasta vaan tulee tietoa näistä – hehkutetaan karppausta, kasvissyöntiä, lähiruokaa, luomua, kierrätystä, ateriankorvikelaihdutusta, ekoa, luonnonkosmetiikkaa, osuuskuntaviljelyä, vegaaniutta, lajittelua, autottomuutta, ympärivuotista pyöräilyä.. Mikä on tarpeeksi? Kuinka paljon mun pitää tehdä?

Saarnaajan kirja 1:17-18, kuva minun

Jostain syystä mä en kelpaa, jos en aina toimi parhaan tietoni mukaan. Mulla saa olla haluja vaan sellasesta mitä tarvin. Mun saa tehdä mieli pinaattia, muttei karkkia. Saan syödä 200 grammaa herkkusieniä, mutten suklaata. Saan lukea koulukirjoja, mutten muuta. Ei tunteella, vaan järjellä. Ja mä oon uskonu olevani tunneihminen. Ehkä oonkin, mutta joku on antanut sille järjen äänelle megafonin, ja lukinnut tunteella puhuvan kellariin. Musta on aina yhtä aikaa ihanaa ja hämmentävää, kun kaupassa katsellessani jotain juttua, mies kysyy: ”Haluutsä tommosen?” ja mä vastaan ”En mä tarvi”, ja mies sanoo siihen: ”En mä kysyny tarvitsä, mä kysyin haluutsä.” Tollasia asioita mä rakastan siinä eniten. Se tarkottaa mitä sanoo, haluaa että mulla on hyvä olla ja haluaa antaa muutakin kuin välttämättömän. Se on ihan erilainen kuin mä – järkevä hyvällä tavalla, maanläheinen, epäitsekäs, säästäväinen. Ja se on hyvä. Oon mä joskus haaveillu jostain taiteilijarentusta, mutta oikeesti tollanen tavallinen normaalia työtä tekevä perusvastuullinen ihminen on parasta mitä mulle voi olla. Pitää mut edes jotenkin tasapainossa. Jos toinenkin huitelisi ties missä häiriöissä, mä voisin heittäytyä vaan sairastamaan, mun ei tarvis yrittää. Nyt mä haluan pärjätä, tiedän että elämä eri ihmisen kanssa ois paskaa. Miehellä on tunne ja järki tasapainossa. Se on paras mies jonka voin saada. <3

Jotain mun piti sanoa noista kommenteista. Tai lähinnä siitä, että en tahallani ärsyynny neuvoista tai vastusta niitä. Ne saa mut vaan tuntemaan kuin olisin pieni ja typerä. Tiedän ettei se ole kenenkään tarkoitus. Älkää olko antamatta neuvoja tämän takia, en mä tästä yli pääse sillä, ettei kukaan koskaan yritä neuvoa. Se neuvojen kuuleminen ja noudattaminen on mulle vaan hirveän vaikeeta. Neuvoon sisältyy oletus, että tarvin neuvoa, koska en itse osaa. Sen noudattaminen taas tarkoittaa, että olen toisista riippuvainen, tahdoton ja lapsellinen. Syitä näihin tunteisiin löytyy aiemmista postauksista. Haluan parantaa elämääni, mutta koska neuvot on niin vaikeita ottaa vastaan, mun pitäis löytää itse tie. Ja se on vaikeeta. Vähän kuin kieltäytyisin kartasta lähtiessäni uuteen maastoon – kyllä sen auringon kulman ja maaston tarkkailun pitäis riittää, oon epäonnistunu ja surkea suunnistaja, jos tarvin jo paikalla käyneen piirroksen alueesta. Ehkä mulla on pari hätärakettia, eksymisen varalle, mutta kun joku huomaa ne, ja tulee tarjoamaan sitä karttaa ja kompassia, kieltäydyn, juoksen karkuun ja eksyn taas. Ja taas on sen hätäraketin vuoro, ja aina poltan sormeni siinä. (Joo, mä viljelen vertauksia ihan liikaa. Ehkä seurakuntatausta on tuonut tällaisen tavan.)

Taas tuli Wordilla pari sivua. Miten mulla riittääkin näin paljon asiaa. Kaksi tuntia oon kirjottanu putkeen. Enkä yhtään arvannu aloittaessa, että teksti menis tähän suuntaan.

Mulla on vakaa aikomus kommentoida jokaista blogia, jonka olen seurantaani laittanut, toivottavasti lähipäivinä saan aikaiseksi!