Mun piti kirjoittaa jo reilu kuukasi sitten, mutta vuodatus oli poissa pelistä silloin. En sitten jaksanut kirjoittaa varastoonkaan myöhemmin julkaistavaksi, enkä enää oikein muista mitä asiaa oli. (Ilmeisesti tuon käyttökatkon aiheuttanut sähkökatko tuhosi myös kuvatiedostot vuodatuksesta, joten kuvat eivät taida näkyä tätä vanhemmissa kirjoituksissa. Ois mulla ne kuvat omalla koneella tallessa, en vaan jaksa laittaa niitä uudestaan.)
 
Tämä vuosi on ollut karmea. Raskas kevät, koko ajan ahdisti ja ois pitäny tehdä vaikka mitä. Isoja koulujuttuja. Ja silti, vaikka tuntui etten mitään muuta tehnytkään kuin töitä opiskelun eteen, mun piti perua kaksi kuukautta opintotukea, koska en saanut tarpeeksi opintopisteitä. Ja sitten piti tehdä enemmän töitä, että oli rahaa elää. Opiskelujuttujen loppumisen jälkeen olin edelleen ihan puhki, työt väsytti ja ennen lomaa en ollut töissä oma itseni, tiuskin ja stressasin enemmän.
 
Loma oli, eikä se ollut riittävän pitkä. Ehdin juuri ja juuri levätä tarpeeksi päästäkseni stressistä, ja sitten pitikin palata töihin. Pari viikkoa lisää lomaa olisi ollut tarpeen. Koko loma meni masentuneena, ihmiset ei kiinnostanu, olin ärtyisä. Miestä jaksan, en oikein muita. Eikä se mieskään tiedä miten voin. En mä halua että se ois huolissaan, haluan vaan olla normaali sen kanssa. Muiden kanssa joudun enempi miettimään miten oisin, miehen kanssa mun ei tarvi, vaikka masennuksen ja ahdistuksen pyrinkin peittämään. Miehen kanssa mun ei tarvi epäillä sietääkö se mua. Mä tiedän että se rakastaa mua.
 
Lomalla en laskenut kaloreita, ja paino pomppasi ylöspäin jotain kolme-neljä kiloa. Kahdessa viikossa lähti kaksi kiloa, kun aloin taas rajoittaa syömistäni, varmaan nesteitä kaikki. Nyt painoa on kaksi kiloa enemmän kuin alimmillaan tänä vuonna. Alle 55 kiloa, siihen yritän. Ainakin toistaiseksi. Reilu kilo siis. Jos olis joku keino mitata rasvaprosentti kotona, mun tavoitteet ois varmaan enempi sen kuin painon pienentämistä. Vaikka kai se aikalailla samalla tavalla vähenee kuin painokin, liikuntaa ja vähemmän kaloreita kuin kuluttaa. Inhottaa kaikki ylimääräinen kropassa. Vatsa ja reidet lähinnä.
 
Viimeiset kaksi ja puoli viikkoa on mennyt ruuan suhteen ihan hyvin, alle 1600 kaloria joka päivä, paitsi yhtenä, jona en laskenut. Tänään söin vähän enemmän, mutta olen nälkäisempi, koska se mitä söin ei ollut fiksua. Alle 1700 tänäänkin kyllä, ei sillä että oisin liikaa syöny. Terveellisellä ruualla pysyy vaan täydempänä. Yksi tuhannen kalorin päivä ja yksi alle tonnin päiväkin on ollut, enkä muista että olisin ollut erityisen nälkäinen, ainakaan tuskallisen.
 
Nyt tämä rajoittaminen alkaa pikkuhiljaa tuntua isompana haluna syödä kaapit tyhjäksi. Puolet päivistä on mennyt alle 1500 kalorilla. En ole ihan varma paljonko oikeasti kulutan, joten en tiedä paljonko jään vajaaksi tarpeestani. Ilmeisesti tarvisin siinä 1300-1400 jos en tekis muuta ku makais sängyssä. Viimeisen seitsemän päivä keskiarvo on vajaa 1500 per päivä. Olen liikkunut ihan kohtuullisesti sinä aikana, viitenä päivänä. Lisäksi on ollut töitä, joten siinäkin on tullut oltua ylhäällä. Lähinnä musta on vaikea arvioida kuinka aktiivinen olen, ja sitä tarvis tuohon kokonaiskulutuksen laskemiseen. Alemmalla arviolla tulee vajaa 1900 kaloria per päivä, ja isommalla siinä 2100 kaloria per päivä. Ehkä totuus on jossain siinä välissä.
 
Mulla on taas parempi olo, kun kirjoitan tästä syömisjutusta, enkä masennuksesta tai ahdistuksesta. Kai mä yritän päästä sitä karkuun. Tätä tekstiä aloittaessa mua masensi enkä ois oikeestaan jaksanu kirjottaa tai keskittyä mihinkään. Kummasti tekstiä tulee ja jaksaa keskittyä numeroihin ja laskureihin kuitenkin. En sitten oikein muuhun, en telkkariin, en lukemiseen, en mihinkään. Mikään ei huvita. Ihmiset ei kiinnosta. Näen vain harvoja ihmisiä, ja yleensä heidän aloitteestaan. Ei vaan jaksa, enkä oikein saa mitään niistä näkemisistä. Jää vaan tyhjä olo sitten kun jään yksin. Kukaan ei tiedä musta totuutta. En halua kertoakaan, mitä syytä mulla on olla ahdistunut tai masentunut, mitä syytä mulla on vältellä ruoka, mitä syytä mulla on mihinkään. Mä vaan rakennan lisää kulisseja.
 
Ehkä tämä olen minä. Ehkä mä aina kuljen pohjia myöten kaikessa, ehkä mä käyn pinnalla vaan harvoin. Mä olen vähän melankolinen, ajatteleva, vetäytyvä ja muutenkin vähemmän huoleton kuin jotkut. Osaan mä olla iloinen enkä missään nimessä sanoisi olevani pessimisti, vaikka pelkäänkin kaikkea mahdollista ja varaudun kaikkeen. Vaikea selittää mitä mä ajattelen itsestäni, kun en oikein itsekään näe kokonaisuutta. Sama juttu kuin kropan kanssa, mun on vaikea nähdä peilistä koko ihmistä, jään vaan tuijottamaan yhtä osaa. En osaa nähdä kaikkea. Se tunne mikä mulla on, on että mulla on raskas sielu. Tai ehkä herkempi, mukautuvampi, alttiimpi vaikutteille. Haluan uskoa että näen enemmän kuin moni muu, koen asiat vahvemmin. Ehkä niin ei ole, mutta miten muuten mä jaksan elää toistuvan masennuksen ja ahdistuksen kanssa, kuin uskomalla saavani siitä jotain hyvääkin?
 
Olisi kiva nähdä edes kerran itseni yhtenä palana. Tykkään kun ihmiset kertoo mitä ne ajattelee musta, millaisena ihmisenä ne mut näkee. Kukaan ei ole kuitenkaan kertonut sitä jotain, mitä en itsekään näe. Musta tuntuu, että mussa on jokin asia, jota en itse tajua. Pienenä ajattelin, että mulla on jokin sairaus, henkinen ongelma, joku vajavuus, minkä kaikki näkee ja tietää paitsi minä, eikä kukaan kerro mulle. Tunsin että mussa on jotain perustavalla tavalla erilaista kuin muissa, en tuntenut kuuluvani mihinkään. Mä vieläkin etsin sitä jotain, mitä en tiedä itsestäni. Ehkä se mitä en näe, on koko minä kerralla. Kaikki mitä musta on mulle sanottu, on ollut mulle itsestään selvää. Ehkä mä tunnen kaikki puoleni, en vaan hahmota niitä yhtenä ihmisenä.
 
Olen herkkä, haluan miellyttää, tarkkailen ihmisten reaktioita osatakseni toimia oikein ja muita miellyttäen. Ajattelen paljon, usein liikaa. Olen perfektionisti, jään jumiin pikkuseikkoihin ja esimerkiksi siivoamisessa olen hidas, koska haluan tehdä kaikki pienet osat täydellisesti. Saatan alkaa siivota lipastoa, päätyä sotkuisempaan huoneeseen ja yleistulokseen yksi laatikko täydellisessä järjestyksessä. Pidän kauniista asioista, tunnen itseni onnelliseksi kun saan katsella jotain miellyttävää maisemaa. Joskus kauniit tai muuten vain ihanat asiat saavat minut itkemään, ihan vain onnesta. En ole itkenyt onnesta mistään konkreettisesta saavutuksesta, mutta olen itkenyt auringonlaskulle. Ehkä jossain mielessä olen vähän haihattelija, maallisilla asioilla ei ole niin suurta merkitystä.
 
”Oman tiensä kulkija”, näin äiti sanoi joskus musta. Pidän lukemisesta, pidän elokuvista enemmän kotona kuin teatterista, musiikista enemmän soittimesta kuin keikoilla, pidän todellisuuden unohtamisesta. Joskus sekin menee yli, dissosioin, irtoan itsestäni ja maailmastani, katson jalkaani tai kättäni tuntematta sitä omakseni, ympäristö näyttää vieraalta ja tutulta yhtä aikaa. Olen opetellut tämän tietoisesti, kun muut ihmiset ovat ahdistaneet liikaa enkä ole päässyt konkreettisesti pois. Ensimmäisen kerran muistan katsoneeni omaa jalkaani hahmottamatta sitä omakseni joskus ala-asteen alkuvuosina. Oltiin jossain kerhossa, istuttiin pienessä piirissä, kaikkien jalat yhdessä kasassa. En tiennyt mitkä olivat minun jalkani, ennen kuin ohjaaja otti varpaistani kiinni. (En enää muista mikä tämän leikin tarkoitus oli, luulin silloin että oli tarkoituskin hävittää tietoisuus oman kropan rajoista. Ehkä se olikin, en ole varma.)
 
Muutenkin oman kehon hahmottaminen on ollut välillä hankalaa. Joskus lapsena makasin sängyssä, ja musta tuntui että joku osa mussa, käsi tai jalka yleensä, muutti kokoaan. Tuntui kuin toinen jalka olisi isompi kuin toinen. Tai että pää on suhteettoman iso tai pieni, siis niin paljon, että tiesin ettei näin oikeesti ole. Oikeestaan se oli musta aika hauskaa. Ja tein mä tota tietoisestikin, ja lisäksi tykkäsin leikkiä mielikuvitusleikkejä. Olin hevonen tai enkeli tai jotain, ja hevosena pystyin tuntemaan kuinka heilautin häntääni tai liikutin korviani, enkelinä tunsin siipeni. Kai mulla oli aika hyvä mielikuvitus. Joskus oli mielikuvitusystäväkin, sitä en tosin itse muista.
 
Eksyn sivuraiteille, ajatukset liikkuu nopeammin kuin pystyn kirjoittamaan. Tarkoitus oli kertoa lyhyin lausein millainen olen, yrittää nähdä se kokonaiskuva, ja päädyn jaarittelemaan. Mulle käy välillä näin, eksyn aiheesta ja unohdan mikä alkuperäinen pointti oli. Nyt en enää saa päähäni itseäni kuvailevia asioita, irtauduin todellisuudesta samalla kuin kirjoitin millaista se on.
 
Tällä hetkellä on aika rankkaa, viime viikolla kävin todella syvällä masennuksessa, enkä ole ihan vielä päässyt siitä. Töihin meno on rankkaa, tänä aamuna fyysisesti oksetti, kun tuntui niin pahalta lähteä. Ei se työnteko sinänsä, vaan ihmiset. Voisin ihan mieluusti tehdä jotain, missä ei olisi niin paljon muita, vaikka siivota. Mutta mun duunissa on ihmisiä. Välttelen siellä niin paljon kuin voin, keksin tekemistä jossa mun ei tarvi olla sosiaalinen. Ei se onnistu kuin korkeintaan puolet työpäivästä. En toisaalta halua antaa vaikutelmaa, että välttelisin työtä – enhän mä välttelekään sitä, vaan ihmisiä.
 
Kohta alkaa taas opiskelut, sitten on vähemmän töitä. Toivottavasti asiat alkaa mennä paremmin. Viime viikolla oli jo hetkiä, jolloin pelkäsin vain lysähtäväni maahan väsymyksestä. Ajattelin, että jos sama olo jatkuu vielä joitakin päiviä, päädyn sairaalaan. En mä mitään itelleni oo tehnyt tai tee, ei sillä. (Paitsi pienen naarmun veitsellä lonkkaan, ihan pienen vaan. Ja kaipaisin lisää. Viiltelyhalu on aika iso.) Uskoin vaan, että kroppa kieltäytyy toimimasta, että saan valtavan ahdistuskohtauksen tai romahdan itkemään. Ja silti jaksoin, kaikkea muuta kuin täydellä työpanoksella, mutta tein kuitenkin hommani.
 
Missä mun rajat on? Mä en oo ollut sairaalassa (tai edes oikeella saikulla) mielenterveysongelmien takia koskaan. Terapeutti kommentoi, että monta kertaa ollu lähellä. Monta kertaa? Kerran käytiin katsomassa osastoa, sen ainoan kerran kun se oli harkinnassa. Mun mielestä lähellä ei olla, jos sitä ei oikeasti ääneen harkita. Mä menisin todennäköisesti sisään vaan pakkohoitoon, ja se vaatii jo itsemurhayritystä. En mä halua sitä. En mä halua kuolla, ja niin vois käydä vaikka ei yrittäiskään tosissaan. Mutta sairaalaan menosta en halua tehdä itse päätöstä, sitten olis mun velvollisuus myös selittää muille miksi menin. Äidille, miehelle, kaikille. Kohdata ”miksi et kertonut mitään?” –kysymykset. En pysty siihen. Eikä mua otettais sisään, en mä ole tarpeeks sairas.