Kirjoitanpa nyt toisenkin tekstin tänään. On vähän siedettävämpi olo kuin aamupäivällä. Tai siis jaksan jo nousta sohvalta ja tehdä asioita. Masentaa mua silti. Edellisen tekstin jälkeen makasin sohvalla ja itkin, tai ainakin melkein itkin. Pääsin ylös, söin leipää ja juustoa (liikaa), siivoilin jonkin verran, istuin suihkussa 45 minuuttia. Söin vähän ruokaa, hitaasti se sujui. Laitoin astiat kaappiin ja leivoin. Ja olen syönyt leipomuksiani ihan liikaa. Ja lisää haluisin, vaikka onkin jo ällö olo.
 
Päivän kalorit on jo reilusti ylitetty. Haluan vaan syödä lisää, vaikkei nälkä olekaan. Inhottaa. Vatsa pullottaa, kun olen syönyt niin paljon. Jotenkin tuntuu myös että läskiä on äkkiä ilmestynyt lisää vatsaan ja kylkiin. Ei tietenkään oikeasti ole, ei se parissa tunnissa kerry. Tuntuu silti. Inhotan itseäni, haluan oksentaa, mutten uskalla kun en tiedä milloin mies tulee kotiin. Haluan myös syödä kaiken mitä leivoin, mutta mies haistaa että olen tehnyt jotain, ja en kehtaa syödä kaikkea. Toisaalta ei se tiedä paljon mä tein, joten haenpa pari annosta lisää. Viisi ei muka riitä.
 
Osaan lopettaa herkkujen syömisen vasta kun herkut loppuu tai tulee ällö olo. Tai tarpeeksi hyvänä päivänä osaan rajoittaa kaloreiden mukaan, mutta jos en kiinnitä niihin huomiota, en osaa jättää syömistä vain yhteen pullaan, pariin keksiin, yhteen jäätelöannokseen tai puoleen karkkipussiin. En ole koskaan osannut. Olen aina ollut ahne, possu, itsekäs, täysin vailla itsekuria. Oisin syöny vaikka kuinka paljon herkkuja, jos äiti ei ois ollu kieltämässä. Joskus pienenä kaverin prinsessasynttäreillä sain lempinimen ”Possuprinsessa”, koska söin kokoajan juustonaksuja. Teeskentelin, että se olin mun mielestä hauska juttu, ja söin vaan enemmän, mutta oikeesti se satutti mua. Tunsin etten kuulunut sinne. Taisin olla jotain yhdeksänvuotias.
 
Ahdistaa tää kaikki mitä oon syöny, ja haluan vaan lisää, lisää, lisää. Mutta sitten mun paino nousee, jos ei läskistä, niin siitä että mulla tuplasti enemmän ruokaa sisällä kuin yleensä. Normipäivän kalorit on 1500 paikkeilla, tänään mennyt jo 2500. Tekis mieli lopettaa jo laskeminen tältä päivältä, mutta mulla täytyy olla ylhäällä päivän kalorit ja paino. Näkee sitten myöhemmin miksi paino nousi tai laski. Haluisin ostaa laksatiiveja. Tiedän ettei ne estä kaloreita imeytymästä, mutta pääsisin ainakin nopeammin eroon kaikesta mitä on mun sisällä. Ja kuulemma on aika ikävän tuntuista kun niitä käyttää, se ois vaan hyvä. Jos mä syön liikaa, mä ansaitsenkin kipeän vatsan ja illan pöntöllä.
 
Juuri nyt pahimmalta tuntuu yksinäisyys, se ettei mulla ole koko päivänä ollut ketään kelle puhua. Facebookin chattia ois tietty voinu pitää auki, ehkä joku ois puhunu mulle. Oisin tosin saattanu kertoa liikaa asioita, olla huomionkipeä ja valittava ja ikävä ihminen. Mun pitää selviytyä yksin. Mä en sais tuntea näitä asioita. Mun pitäis olla täydellinen, mun pitää hymyillä, siivota, tehdä hyvää ja terveellistä ruokaa, opiskella tehokkaasti ja saada parhaat arvosanat, olla ahkera työntekijä. Mä en sais käyttää hetkeäkään mihinkään turhaan. Huomenna pitäis jaksaa lähteä kotoa, sekin tuntuu ylivoimaiselta. Haluan vaan syödä ja katsoa telkkaria. Oksentaa välillä, ja sitten taas syödä. Tuossa ei ole mitään täydellistä.
 
Viimeisimmän viiltelykerran jälkeen halu tehdä sitä uudestaan ei ole hävinnyt. Eilen tosiaan löin itseäni, muttei se ole sama. Tuli mustelmakin, ei kovin näkyvä, mutta kipeä jos siihen koskee. Se ei silti ole sama kuin arvet. Tämä on kamalaa. Mä en halua tuntea tarvetta satuttaa itseäni. Silti mietin, miten voisin kaatua tahallani niin, että saisin käteni tai polveni naarmuille ja vuotamaan verta niin, etteivät jäljet olisi epäilyttäviä. Ja mähän voisin vastata ihan rehellisesti, että kaaduin, jos joku kysyisi.
 
Musta tuntuu, että mun pitää maanantaina pitää sellainen päivä, etten syö mitään kiinteää, vain nesteitä, mieluiten laimennettuja. Ainakin enimmäkseen. Olen syönyt tänään ihan liikaa, ja syön vielä lisää. Ja huomennakin menee varmaan liikaa safkaa. Ja haluan syödä, syödä niin paljon ettei mun tee mieli mitään ruokaa moneen päivään. Haluan voittaa nälän, haluan pystyä olemaan syömättä vaikka heikottaisi. Mutta en pysty, en uskalla syödä niin vähän, että saattaisin pyörtyä. Musta tuntuu että mun pitäisi. Olen huono, kun en uskalla. Ja olen vielä pahempi, kun annan periksi tälle halulle ahmia. Enkä mä tee sitten sitäkään kunnolla, ei mun määrät ole valtavia, ja lisäksi pidän taukoja – syön jonkin verran, katson puoli tuntia telkkaria, syön lisää, katson taas telkkaria. En mä osaa edes tätä oikein.
 
Kukaan mun elämässä ei tiedä näistä asioista. Kukaan ei tiedä, että olen taas tänä vuonna työntänyt sormet kurkkuun. Viimeksi taisin oksentaa joskus heinäkuussa. Ostin kääretortun, söin sen kokonaan (viimeinen neljännes oli vaikea saada alas, mutten voinut olla syömättä sitä) ja oksensin suihkussa. En saanut kaikkea ylös. Mutta kuitenkin, oksensin oikeasti enkä vain yökännyt paria kertaa. Ja mä lupasin alkuvuodesta itselleni, etten oksentais. Pelkäsin elektrolyyttien menettämistä ja sitä että tapahtuisi jotain vakavaa. Kesällä se pelko ei kai enää riittänyt. Ei ois tänäänkään, miehen mahdollinen palaaminen kotiin esti tällä kertaa.
 
Ehkä valitus riittäis jo tältä päivältä. Jatkan varmaan syömistä. Jos jaksaisin lähteä kauppaan, ostaisin ison pussin karkkia. Mutta en jaksa, joten syön sitä mitä kotona on. Paska päivä tänään.