Selvisin viikonlopusta, vaikka käsittämättömän huono olo olikin. Sunnuntaina jatkoin syömistä ja yleistä angstailua. Söin loput leipomisistani (mies söi peräti kaksi annosta). Oikeastaan meni enimmäkseen hiilareita silloin sunnuntaina, pelkkä pullamössöä. Enkä edes tehnyt muuta kuin istuin sohvalla. Sadepäivä niin ei muka voinut. Masensi ihan hillittömästi, mieskin vähän ihmettelin miten totinen olen. Sanoin mä sille ääneenkin, että masentaa, en tosin niin että siitä ois ymmärtäny kuinka paljon. Enemmän se oli sävyä ”tympäisee” kuin ”kaikki on turhaa”.
 
Illalla nukkumaan käydessä iski taas pakkoajatuksia: ”Mitä jos mä hyppään sillalta? En mä voi mennä mihinkään, mikä vaatii sillan ylitystä.” ”Mitä jos mä hyppään junan alle? Mun on pakko istua penkillä kunnes juna on menny musta ohi.” Ja niin edelleen. Välttelen asioita, joista voisin tehdä itselleni vaarallisia. En halua tappaa itseäni, mutta en pääse noista ajatuksista. Vähän helpotti silloin sunnuntai-illalla, kun sanoin itselleni, että en mene maanantaina mihinkään vaaralliseen paikkaan, ja jos tuntuu pahalta, niin saan hakata itseäni. Varsinkin tuo viimeinen lupaus helpotti mun oloa paljon. Miten ihmistä voi rauhoittaa se, että se saa seuraavana päivänä lyödä itseään?
 
On mulla sentään jotain normaaliakin, mistä tulee parempi olo. Seksi auttaa, ainakin yleensä, ja vie vähän ajatuksia pois kaikesta ikävästä. Ja sen jälkeen saa paremmin unta. Tosin haluan sitä nykyisin vähemmän kuin ennen, tai ainakin mut on vaikeempi saada innostumaan. Mies ei kovin nopeesti anna periks, onneks, muuten en sais juuri koskaan. Sunnuntaina olo parani sitten loppujen lopuksi seksillä, ja sain nukahdettua ilman pakkoajatuksia.
 
Maanantaipäivä oli ihan okei, jaksoin tehdä kotitöitä ja vähän opiskellakin. Illalla lähdin kävelylle, ja siellä koko päivän piilossa pysynyt ahdistusmasennus tuli esiin. Lenkki kulki Mäkkärin ohi, ja mieleen tuli se kuinka viikonloppuna oisin halunnu mennä sinne ja ostaa hirveän läjän ruokaa ja syödä. Halusin edelleenkin tehdä samoin, ja inhosin itseäni siitä. Haukuin itseäni käytännössä koko lenkin ajan. Vaikka olin päivällä tehnyt asioita, en löytänyt itsestäni mitään hyvää. En ollut tehnyt tarpeeksi, olin ahne, paska ihminen, paha. Toteutin sunnuntaisen lupaukseni, ja löin itseäni. Kävelin kunnes kipu loppui ja löin uudestaan. Löin niin kovaa kuin uskalsin (ei oikeesti siis hirveän kovaa, joku itsesuojeluvaisto mulla vielä on). Nyt on reidessä mustelma. Ei kovin iso, mutta sinertää kuitenkin, ei ole vain punainen.
 
Loppuilta kotona meni kohtuullisesti. Valvoin liian myöhään netin kanssa, mutta ei siinä mitään. Tänään oisin halunnu herätä aiemmin ja saada enempi aikaan. En päässyt lähtemään niin ajoissa kuin oisin halunnu, ja oon tän päivän sättinyt itseäni siitä. Oon opiskellu vähän, reilu tunnin verran. Keskittyminen ei oikein tuntunut riittävän.  Jonkinlainen ahdistus on taas pinnan alla. Ehkä mä viikonloppuna pakkolepäsin masennuksen takia sen verran, että jaksan taas ahdistua. En mä oikeesti jaksais, mutta kroppa jaksaa.
 
Eilen palasin takaisin mun ”normaaliin” syömiseen. Mäkkärimielihalun aiheuttamasta ahdistuksesta selvisin sillä, että lupasin itselleni pitäväni joku päivä sellaisen päivän, että saan syödä mitä vaan missä vaan. Eli Mäkkärissä pari hampurilaista ja ranskiksia, Arnoldisilta pari donitsia, kaupasta karkkia, ihan mitä vaan. Tosin päätin myös, etten voi tehdä tota ennen kuin olen ”turvallisessa” painossa, siis niin että ahmimisesta seuraava painonnousu ei ahdista liikaa. Tai vaihtoehtosesti mun pitää syödä viis päivää peräkkäin oikein hyvin, siinä 1200 kaloria per päivä, ei ainakaan yli 1300. Turvallinen paino ois tällä hetkellä 54, kilo vähemmän kuin nyt. Toisaalta 54 kiloisena se ei varmaan vaikuta yhtä turvalliselta kuin nyt.
 
Alkuvuodesta, kun aloin laskea kaloreita, asetin tavoitepainoksi muistaakseni 56 kiloa, tai 57, en ihan tarkkaan muista. Päästessäni lähellä 56 kiloa, tiputin tavoitteen 55 kiloon. Nyt kun olen 55, tavoite on 54. Kyllä mä huomaan että tässä on selkeä kaava toistumassa. Toisaalta mä oon myös nyt pariin kertaan päässy tavoitteeseeni ja sen jälkeen tullu pari kiloa ylöspäin. Enkä mä oo erityisen nopeasti laihtunu. Tosin oon kyllä kevyempi kuin koskaan himasta muutettuani, mutta silti tää ei tunnu erityiseltä. En oo tarpeeks pieni, tarpeeks läskitön. Mä näen että olen pienentynyt jostain, mutta en sieltä mistä haluisin. Mä kyllä huomaan, että ne laittamalla mittanauhan ympärilleni siinä mitassa kuin olin alkuvuodesta, se nauha ei pysy paikallaan, vaan putoaa.
 
Silti en kelpaa. Ja kyllähän mä tiedän, että kiinteytymiseen tarvitaan liikuntaa ja fiksua ruokaa ja aikaa, mutta silti haluan kaiken nyt, heti, nopeasti. Ahdistaa, jos en liiku tarpeeksi (neljä kertaa viikossa ois jo ihan okei, kolme yleensä käytännössä toteutuu), mutta en jaksa tehdä niin paljoa kuin haluaisin, eikä aikakaan riitä. Mun pitää kuitenkin olla myös hyvä opiskelija, huolehtia kodista, tehdä työt ja olla miehen kanssa. Ahdistaa jos syön liikaa ja liian vähän proteiinia.  Alle 1300 kaloria, silloin ei ole paha. Alle 1500 on ok, alle 1600 menettelee, yli 1700 alkaa jo vähän ahdistaa ja yli 2000 on totaalinen epäonnistuminen. Proteiini, no en mä oikeesti tiedä kuin paljon tarttisin, mutta 60 grammaa tai enemmän, ni oon tyytyväinen. Hiilareita ei tarttis tulla ihan hirveesti, mutta kuitua kuitenkin. Rasva ei sinänsä ahdista, kalorit vaan, ja rasvassa niitä on. Mutta en mä oikeesti tiedä suosituksista juuri mitään, ja vaikka tietäisinkin, mun ois varmaan vaikee toimia järjen eikä tunteen mukaan.
 
Mua väsyttää. Ehkä se johtuu myöhään valvomisesta. Mua tosin väsyttää melkein aina. Lähes päivittäin on hetkiä, kun vaan haluan romahtaa maahan siinä missä olen, ja itkeä ja vain maata. Joskus tuntuu etten jaksais nousta, jos kävisin makaamaan, mutta tiedän että jossain vaiheessa nousisin. En vaan jaksais tätä, kun mikään ei oikein suju. En jaksa tehdä mitään kunnolla, en tee mitään täysillä. Pitäisi, ja joissain asioissa haluaisinkin. En vaan jaksa. Ajan, paikan ja minuuden taju katoilee satunnaisesti. Se, että mulla on musiikki melkein aina korvilla, ei varmaan auta pysymään todellisuudessa, mutta en oikein jaksa ilman. Muiden puheet ahdistaa ja ärsyttää ja raivostuttaa. Bussissa kynsiään viilaava mummo raivostuttaa. Lasten jutut raivostuttaa. Jonkun jatkuva yskähtely raivostuttaa. Kaikki pienet ärsyttävät asiat on ihan järjettömän rasittavia. Ärsytyskynnys on tosi matala.
 
Ahdistaa, kun pyydetään tekemään jotain mitä en ole suunnitellut, tai jotain ikävää. Mies ehdottaa siivoamista ja mun tekis mieli alkaa huutaa sille. Tuntuu siltä kuin kolmevuotias minä vastais mun tunnereaktioista, ne on niin itsekkäitä ja mukavuudenhaluun perustuvia. En kestä mitään pettymyksiä enkä vaatimuksia. Raivostun, jos en saa mitä haluan. Tekee mieli vaan huutaa. Ja sitten mun järkevä puoli huomauttaa, ettei niin sovi tehdä, ei niin saa edes haluta tehdä. Olen paha ihminen, kun haluan saada tahtoni läpi, paha kun haluan mukavuutta, paha, paha, paha. Ja se kolmivuotias on yhtä aikaa raivoissaan kun sitä komennetaan, ja sitä hävettää kun sitä haukutaan. Se haluaa karata ja jäädä yksin, vaikka se tietää ettei se selviä.
 
Mä olen kai blokannut liikaakin pois ton puolen tunteita, mutta ne tuntuu niin pahoilta, etten voi päästää niitä näkyville. Silloin mä söisin mitä vaan, en välittäis onko rahaa, tuhlaisin vaan kaiken, en siivoais, en tekis mitään vaivalloista. Vänkäisin ihmisille vastaan, oisin hankala. Enkä mä oikein jaksais kuunnellakaan, kun yks vinkuu ”Mutku mä haluun!” ja ”Enkä!” Mä en jaksais tapella sen kanssa, aina hirvee vääntö. Ja se turhautuminen ja tuska ja ahdistuminen mikä sille tulee, kun en anna sille periksi, se on ihan kamalaa. Mutta mä tiedän olevani oikeessa, se ei vaan tajua. Ja kuitenkin, se on osa mua. Ja tää komentelijakin on osa mua. En tunne kumpaakaan omakseni, ihan kuin mun päässä ois kaksi ihan muuta ihmistä tappelemassa ja mä vaan joudun kuuntelemaan. Olen bussissa uhmaikäisen kakaran ja sen pidättäytyvän ja vaativan äidin kanssa, ja mä haluan vaan laittaa musiikin soimaan ja feidata äänet pois. Haluan kadottaa todellisuuden ympäriltäni, haluan kadottaa itseni. Välillä mä onnistunkin siinä. (Tulipa hienoja ajatuksia, ihan mun itsenikin mielestä.)